Etenen blogissani poimien katkelmia Elämän tiellä – Varjosta valoon kirjoittamani kirjan teksteistä. Kirjassani kuvaan Jeesuksen parantavasta työstä elämässäni. Jumalalle kaikki on mahdollista. Kirja ilmestyi vuonna 2020.

Pe 7.11.2025

Usko ja luottamus todellisella koetuksella 14.-16.8.1992

Perheessämme ajettiin tuolloin Citroen Van -merkkisellä pakettiautolla. Elokuussa 1992 lastasin autoon hyvää tavaraa, mm. mattoja, seinätekstiilejä, ulkovaatteita ja vuodevaatteita. Työ vaikutti hullutukselta, joten palautin tavarat ullakolle omille paikoilleen kaksi eri kertaa. Ajatus ei antanut rauhaa, joten pyysin kahta ystävääni apuun ja kerroin oudolta vaikuttavasta tilanteesta. Luimme Raamattua ja rukoilimme ja lopulta yhdessä lastasimme auton täyteen hyvää tavaraa, nyt kolmannen kerran. Yhdessä teimme pienen kävelylenkin, saunoimme ja saunakahvit juotuamme ystävät lähtivät kotiin.

…elämäni jännittävin automatkani

Illan ja yön aikana sydämessäni sykki sanat: ”Lähde liikkeelle aamulla postinjakajan kanssa samaan aikaan.” Tämä vaikutti epätodelliselta. Vietin levottoman ja unettoman yön rukoillen ja etsien vastausta tälle mielessäni olevalle hullutukselle. Viimein aamu valkeni, ja kehotuksen sanat vahvistuivat sydämelläni. Päätin tehdä koeajon ja mennä tapaamaan erästä ystävääni, vaikka tiesin ajankohdan sopimattomaksi. Huomasin autoa käynnistäessäni, että se ei toiminutkaan niin kuin olisi pitänyt. Sain sen kuitenkin ajettua ulos autotallista, joskin vasen etukulma naarmuttui. Bensiini haisi, avasin konepellin ja huomasin, että moottori oli märkänä bensiinistä. Olli oli käynyt irrottamassa auton bensaletkun varjellakseen minua lähtemästä auton kanssa liikenteeseen. Työnsin bensaletkun pään paikoilleen ja lähdin liikkeelle. Auto nikotteli, mutta pääsin kuin pääsinkin Aleksintien parkkipaikalle. Sammutin auton ja kävelin varhaisessa aamuhetkessä mielessäni hiljaa huutaen: ”Jumala, mitä minulle on oikein tapahtumassa?” Vastaus oli edelleen: ”Kun sinä rukoillen kuljet, minä sinua johdatan.”

Kotiinpäin ajellessani auto edelleen nikotteli, ja bensiini haisi voimakkaasti. Kotipihaan päästyäni avasin uudelleen konepellin todetakseni, että bensiiniä valui edelleen moottorin päälle. Mitä olisikaan saattanut tapahtua bensiinin valuessa kuumenevalle auton moottorille? Kiinnitin bensaletkun nyt kunnolla ja menin sisälle miettimään asioita. Päätin odottaa kirkkoherranviraston avautumista ja tapaamista päivystävän pastorin kanssa.

Valmistauduin lähtöön, vaikka en tiennytkään, minne menisin. Jätin kodin avaimet avainkaappiin ja jäähyväiset puolisolleni eteisessä. Katseet eron hetkellä olivat paljon puhuvat, rakastavat ja kysyvät, milloin palaan.

”He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla he eivät kompastu. Minä olen Israelin isä, ja Efraim on minun esikoiseni.” Jer. 31:9

Ajoin kirkkoherranvirastoon, turhaan. Sain kuulla, ettei pastori ole paikalla, eikä osattu sanoa, milloin hän palaisi. Pettyneenä käynnistin auton ja lähdin rukoillen ajamaan eteenpäin, ensin Lahteen ja sieltä edelleen Miekkiöön johtavalle tielle. Honkalinnan tienhaarasta minun piti palata takaisin Renkomäen Majakalle. Minun tuli ottaa rohkeasti uusi suunta moottoritielle ja kohti etelää. Ajelin rekan perässä ja päädyin Vuosaaren satama-alueelle, rekkojen lastausterminaaliin.

Seuraava kohteeni oli lentoasema. Auto eteni sulavasti taivaallisessa ´kauko-ohjauksessa´ eteenpäin. Helsinki -Vantaan lentoasemalta soitin Pipliaseuraan, kukaan ei vastannut, onneksi, olivat ehtineet lähteä viikonlopun viettoon. Eteenpäin! Kurvasin Siwan pihaan, nostin pankkiautomaatista rahaa ja kaupasta ostin matkaevästä. Matka jatkui kohti Helsingin keskustaa päätyen Olympiaterminaaliin kellon osoittaessa puolta kuutta illalla. Saatoin vain hämmästellä, kuinka taivaallinen ´navigaattori´ oli minua ohjannut pääkaupunkiseudun liikenteessä.

Olympia terminaali

Pysäköin autoni ja kävelin terminaalin toiseen kerrokseen Tallinkin toimiston asiakasluukulle, joka oli suljettu. Huomasin tiedotteesta, että toimisto avattaisiin puolen tunnin kuluttua, joten päätin jäädä odottamaan. Mietin, että mikäli olen liikkeellä omassa voimassa, matkani päättyy tähän paikkaan. Palaan kotiin ja totean kaiken tapahtuneen olleen aprillia, mutta mikäli matkani jatkuu, olen Herran asialla ja Jumalan johdatuksessa. Jännitys oli ylimmillään, kun tasan klo 18.00 Tallinkin toimisto avautui. Tiedustelin seuraavan Tallinnaan lähtevän laivan lähtöaikaa ja sain tietää, että laiva lähtee tasan klo 20.00. Halusin ostaa tähän laivaan matkalipun itselleni ja autopaikan. Kuulin, että autopaikka olisi pitänyt varata etukäteen. Olin jo luovuttamassa, kun virkailija jatkoi: ”Voisit tietysti yrittää jonosta.” Virkailija osasi kertoa, että joskus jonostakin otetaan laivaan, mikäli tilaa jää. Ystävällisesti hän opasti minua ajamaan autoni satama-alueelle terminaalin taakse autojonoon. Näin toimin, autoja oli edessäni pitkä jono. Pian satamavirkailija tulikin autoni luo ja laittoi tuulilasiin keltaisen liimalapun, jossa luki numero 15. Ihmettelin autossa istuen sataman elämää. Söin matkaeväitäni ja mietin, miten minun mahtaisi tässä käydä. Kello 19.45 satamavirkailija tuli kopistaan ulos ja huusi: ”Autot 1-15 laivaan.”

Matkani siis jatkui. Jalat tutisivat polkimilla niin, etten ollut saada autoa liikkeelle. Autojono eteni hitaasti, virkailijan kopilta ostin laivalipun ja ajoin auton laivan autokannelle ja siellä nostosillalle. Kaikki tämä oli minulle uutta ja outoa. Laivan kannelle otin mukaan kutomani villashaalin sekä syntymäpäivälahjaksi saamani kultakorut. Olin niin jännittynyt tilanteesta, että auton ovetkin unohtuivat auki.

Laivalla nukuin shaaliin kietoutuneena päivän seikkailusta väsyneenä. Heräsin laivan tömähtäessä Tallinnan satamalaituriin puoli yhden aikaan yöllä. Samassa käsitin, että Viroon matkustettaessa pitää olla viisumi ja Viron kruunuja. Hätääntyneenä riensin infopisteelle ja kysyin, voisinko jäädä laivaan yöksi? Se ei tietenkään sopinut. Oli siis ajettava auto laivasta ulos ja tulliin. Huokailin hädissäni: ”Herra, auta nyt! Tiedäthän, etten minä osaa Viron kieltä.” Nuori, vaaleahiuksinen tullimies tuli autoni vierelle, pyysi passin ja viisumin. Ojensin passini ja kerroin, ettei minulla ole viisumia. Hän katsoi täyteen lastattua autoani ja kysyi, millä asioilla liikuin yöllä yksin ja minne olin matkalla. Sanoin olevani Herran asialla, enkä tiennyt minne olin menossa. Kun tullimies katsoi minua hölmistyneenä ja pyysi mukaansa, minua todella pelotti. Nousimme pimeässä natisevia puuportaita Tallinnan vanhan satamaterminaalin toiseen kerrokseen, missä oli toimiston tapainen tila. Vanhempi tullivirkailija kuulusteli, millä asioilla minä olin liikkeellä. Kerroin edelleen olevani Herran asialla, enkä osannut sanoa, minne olin matkalla. Tarkentavana kysymyksenä hän tiedusteli, kuinka pitkään olisin maassa. Enhän minä sitä osannut sanoa. Virkailija sanoi kirjottavansa minulle 30 päivän viisumin haluten samalla tietää, kuinka maksaisin sen. Tarjosin sadan markan seteliä tai vaihtoehtona kultaisia korvarenkaita, jotka olin jossakin vaiheessa sujauttanut taskuuni. Viisumi maksoi 100 mk, olin siitä kiitollinen ja samalla tiedustelin mahdollisuutta saada yöpyä satama-alueella. Se oli kiellettyä. Itku kurkussa laskeuduin pimeitä portaita alas ja kävelin autolleni. Totisesti rukoilin: ”Herra, mihin minä nyt menisin?”

Autoni eteni verkkaisesti keinuen eteenpäin Tallinnan elokuun hämyisessä yössä. Mieleeni nousi ajatuksia Raamatun tapahtumista Abrahamin aikaan. Abraham oli lähtenyt liikkeelle, vaikka ei ollut tiennyt, minne oli menossa. Se oli lohdullinen ajatus. Jumala johdatti Abrahamia, ja hän oli kuuliainen. Sitten minulle alkoi nousta mielikuva roosan värisestä rakennuksesta ja ajatus: ”Pyri Piritan päiväkodin pihaan”. Saman vuoden keväällä olimme Pipliaseuran matkalla poikenneet aamiaiselle Piritan päiväkotiin, joka oli roosan värinen.

Jossain päin keskikaupungilla vasemmalta viistosta ajoi auto vastaan. Annoin sille valomerkin, ja se kaartoi eteeni pysähtyen. Autosta vierelleni käveli roteva, jonkin verran suomea puhuva keski-ikäinen mies. Hänen punaisen Ladansa katolla oli taxin kyltti. Kysyin, voisiko hän opastaa minut Piritan päiväkodin pihaan. Autoilija tiedusteli päiväkodin osoitetta ja miten maksaisin opastuksen. Tiesin ainoastaan, että päiväkoti sijaitsi Piritassa ja oli roosan värinen. Maksuksi tarjosin kultaisia korvarenkaita, jotka olivat edelleen taskussani. Autoilija kyseli, mitä ainetta ne olivat. Kulta kelpasi maksuksi. Tästä käynnistyi elämäni jännittävin matka öisessä Virossa, Piritan metsissä.

Yöllisellä matkalla opin totisesti rukoilemaan Jeesuksen veren suojaa itselleni, autolleni ja matkassa oleville tavaroille. Aamuyöllä kellon osoittaessa 2.30 seikkailumme päättyi monien mutkien ja jännittävien vaiheiden jälkeen Piritaan, roosan värisen talon kohdalle. Autoilija avasi kohteliaasti päiväkodin isot, ruosteiset portit, ja minä ajoin autoni pihassa olevan ison, vanhan omenapuun alle. Palasin kujalle suorittaakseni sovitun maksun. Kultaiset korvarenkaat vaihtoivat omistajaa. Autoilija ihmetteli matkani tarkoitusta ja sitä, ettei minua ollut kukaan vastaanottamassa, päiväkoti vaikutti autiolta ja hylätyltä. Verhot todellakin roikkuivat ikkunoilla kuinka sattui, ja katkennut kuiva ruusu törrötti vihreässä pullossa ikkunalla. Vakuutin edelleen olevani Herran asialla, ja ettei päiväkodin henkilökunta tiennyt tulostani.

Tarinoimme vielä tovin, ja kerroin hänelle Jeesuksesta, Elämän antajasta ja siitä, että olin itse saanut omaan elämääni uuden suunnan. Autoilija kertoi puolestaan perheestään ja poikiensa jääkiekkoharrastuksesta. Lopulta hän kutsui minua heidän kotiinsa yöksi. Kiittelin tarjouksesta, mutta sanoin odottavani autossa aamun tuloa ja tapaamista päiväkodin henkilökunnan kanssa. Hoksasin vielä tiedustella hänen yhteystietojansa kuin kaiken varalta tulevia päiviä ajatellen. Autoni hansikaslokerosta löysin kynän ja pienen muistilehtiön, johon kirjoitin muistiin saamani puhelinnumeron, osoitteen ja taximiehen nimen, Lorentz Kajo. Palasin autolle, söin matkaeväitäni ja kävin nukkumaan shaaliin kietoutuneena.

Heräsin toiveikkaana uuteen päivään ja odotin pian näkeväni päiväkodin henkilökunnan saapuvan työhön. Lauloin virren ja rukoilin päivään johdatusta ja varjelusta. Kello tuli kuusi, seitsemän, kahdeksan, eikä ketään tullut töihin. Ihmettelin, mitä täällä oli oikein tapahtunut? Naapuritontilla olevan talon yläkerran ikkuna aukeni kolisten, ja naishenkilö ryhtyi puistelemaan vuodevaatteita. Juoksin kysymään, missä työntekijät mahtavat olla? Sain kuulla heidän olevan kesälomalla ja palaavan töihin kahden viikon kuluttua. Kiittelin saamastani tiedosta ja palasin autolle pettyneenä.

Rukoilin, veisasin vielä virren ja kyselin: ”Jumala, tarkoitatko todella, että myisin Tallinnan torilla autossa olevat tavarat?” Dialogi jatkui ja perustelin tilannettani: ”Enhän osaa Viron kieltä, ja kun avaan auton ovet, niin tavarat lähtevät kävelemään!” Alkoi sataa tihuttaa, ja itkien vielä kyselin: ”Jumala, laitatko minut todella vesisateeseen Tallinnan torille?”

Muistin kuulleeni, että Jumala puhuu hiljaisuudessa. Istuin autossa, olin hiljaa ja odotin: ”Pyri Rakveren tielle.” Mitä se merkitsi? Mieleeni alkoi palautua kevään tapahtumia Tarton Ruutikellarin pihamaalta, siellä olin kuullut kirjasta ´Ei sijaa toivottomuudelle´. Kuumeisesti mietin, kuka olikaan kirjan kirjoittaja. Eipä muistunut mieleen, vaikka kuinka mietin. Hermostuneena selasin muistiinpanolehtiötä ja löysinkin sieltä nimen Harry Haamer. Minulle kirkastui muistikuvia Mustveen pikkukaupungista, keväisestä messusta, ja kirkkokahveista Haamereiden kodissa. Nytkään ei ollut sijaa toivottomuudelle, joten käynnistin auton ja lähdin liikkeelle anoen matkaani johdatusta ja varjelusta.

Auto ohjautui todella taivaallisessa johdatuksessa eteenpäin, ja kohta olinkin Tallinnan keskustan tuntumassa massiivisen kirkon kohdalla. Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään, olinhan kuullut, että Virossa kirkkoja käytettiin myös urheiluhalleina ja varastoina. Jatkoin matkaani eteenpäin ja päädyin seuraavaksi rautatieasemalle. Huomioin punaisessa Volvossa istuvan kuljettajan ja tiedustelin häneltä, miten löytäisin Rakveren tielle? Ystävällisesti hän lupasi auttaa. Ajoin Volvon perässä Tallinnan kaupungin eteläpuolelle. Volvon kuljettaja ajoi bussipysäkille ja viittoi edessä olevaa opastetta, jossa luki Rakvere. Heilautin kättäni kiitokseksi ja jatkoin matkaani.

Päivä oli lauantai 15.8.1992, ajomatkaa Rakvereen oli opasteiden mukaan 150 km. Ajettuani jo melkoisen matkan heräsi epäilys, mahdanko olla sittenkään oikealla tiellä. Jännityspäänsärky alkoi purkautua. Päätin selvittää epävarman tilanteen. Edelläni ajoi punainen Hiace-pikkubussi, kiihdytin ja ajoin sen ohi. Pysäytin tiensivuun ja menin tielle viittoillen Hiacen kuljettajaa pysähtymään. Auto pysähtyi ja sen sisältä kuulin miesporukan äänekästä puheenpölinää. Hätäisesti tiedustelin tietä Rakvereen. Sekavasta puheesta ja ohjeistuksesta päättelin olevani oikealla tiellä. Kiittelin tiedosta ja lähdin vauhdilla eteenpäin karistaen pikkubussin kannoiltani.

Rakveren kirkko

Tajusin olleeni todella ajattelematon, olisinhan ollut oiva ryöstönkohde asumattomalla, metsäisellä tieosuudella, auto täynnä hyvää tavaraa. Kaiken lisäksi kaulassani komeili kolmet kultaiset vitjat, käsissä sormuksia ja ranteessa paksu kultainen rannerengas. Uudenkarhea ja melko arvokas videokamerani oli rehvakkaasti esillä auton kojelaudan päällä. Muistin, että olin lukenut aiemmin sanomalehdistä ja kuullut uutisista Virossa tapahtuneista väkivaltaisuuksista. Olisi todella voinut tapahtua ihan mitä vain. Huomasin kaukana häämöttävän kirkontornin ja ajattelin siellä olevan turvallisen levähdyspaikan. Kurvasin auton Rakveren kirkon pihaan. Samassa kuitenkin huomasinkin piha-aluetta lähestyvän rähjäiseltä vaikuttavan miehen. Juuri kokemani säikähdys sai minut jatkamaan matkaa ja etsimään uutta rauhallista pysähdyspaikkaa. Se löytyikin läheisen hautausmaan parkkipaikalta. Lepäsin hetken ja voivottelin kovenevan päänsärkyni kanssa, matkaa oli vielä jäljellä muutamia kymmeniä kilometrejä.

Taivaallisessa johdatuksessa auto ohjautui suoraan Haamereiden kodin pihaan, kun kello osoitti 13.30. Portaille ilmestyivät hämmästyneet herra ja rouva Haamer sekä hetkeä myöhemmin heidän vielä kotona asuvat nuorensa, Simon ja Maarja. Vaihdettuamme ensikuulumiset yllättävästä tapaamisesta sain päänsärkyyni lääkettä ja mahdollisuuden levätä matkan aiheuttamaa jännitystä ja väsymystä pois. Illalla polvirukouksessa Herran edessä etsimme vastausta erikoiselta vaikuttavaan matkaani ja kyselimme, miten tästä eteenpäin. Pohdimme tapahtumien kulkua perinpohjaisesti.

Kerroin kodissamme seuraavana päivänä klo 18.00 olevista seuroista. Sovimme, että lähden aamulla klo 8.00 Tallinkin laivalla Suomeen. Jäämme odottamaan ja katsomaan, miten Jumala johdattelee asioita eteenpäin, sillä Jumala on järjestyksen Jumala. Illan kuluessa sain kuulla Viron kansan historian vaiheista lisää sekä Viron kirkon vaikeasta tilanteesta. Sain myös tietää, että Suomen rahalla ei voi Virossa enää ostaa mitään ja että lähin bensa-asema kotimatkallani olisi vasta Tallinnassa aivan sataman tuntumassa.

Kuva Haamerin perheen kodin edustalta ensimmäisen kouluvierailuni yhteydessä kevättalvella 1993

Aamuyön tunnit lepäilin Haamereiden olohuoneen sohvalla unettomana, sillä huoli aamun ajomatkasta painoi mieltä. Mitenkä mahtaisin löytää ajoissa satamaan ja laivaan vieraassa kaupungissa? Ihmettelen edelleen sitä vieraanvaraisuutta, jota sain kokea. Aamiainen odotti valmiina aamuneljän paikkeilla, ja rukoillen sekä siunaten koko perhe saatteli minua kotimatkalle kellon osoittaessa puolta viittä. Pihassa auton jo käydessä Eenok vielä tiedusteli, riittäisikö bensiini varmasti. Vilkaisin bensamittaria, se näytti puolta tankkia. Sanoin rehvakkaasti sen riittävän oikein hyvin. Ristin merkillä Eenok siunasi auton ja minut matkaan.

Ajettuani noin 20–30 km huomasin bensamittarin näyttävän neljännestankkia, sillä tasaisella tieosuudella se näytti todellista lukemaa. Hätäännyin, sillä matkaa olisi edessäni vielä reilut 100 kilometriä, enkä voinut palata takaisinkaan. Ensimmäinen bensa-asema löytyisi vasta sataman läheisyydestä. Tilanne tuntui toivottomalta. Istuin kuin tulisilla hiilillä, ja pääni ympärillä painoi puristava vanne. Huusin ääneen ahdistustani: ”Herra auta nyt!” Jonkin matkaa ajettuani pieneltä kylätieltä oikealta ajoi eteeni punainen Lada-merkkinen henkilöauto, jonka kuljettaja painoi edessäni jarrua ilman mitään näkyvää syytä. Ihmettelin autonkuljettajan käytöstä suoralla tieosuudella. Tuijottaessani edessä ajavan auton jarruvaloja, kuulin: ”Aja auton peesissä, aja auton peesissä.” Huusin, etten tiennyt, minne auto oli matkalla.

Rauhoittelin itseäni ja päätin toimia saamani ohjeen mukaan. Lada eteni tasan 80 kilometrin tuntivauhtia, ja minä roikuin sen perässä Tallinnaan, jossa tiemme erkanivat. Auto kääntyi Tarttoon menevälle tielle, ja minä kohti satamaa raitiotiekiskoja seuraten. Autoni bensamittari oli jo pitkään näyttänyt punaista valoa. Kiittelin Luojaa riittoisasta bensiinistä.

Kurvattuani Statoil-huoltoaseman pihaan kello osoitti seitsemää. Minun olisi pitänyt olla jo laivassa. Nuorimies käveli luokseni ja tiedusteli, voisiko hän auttaa? Näytin 100 markan seteliä ja pyysin bensaa tankkiin koko rahan edestä. Mies puisteli päätään ja totesi, ettei se käy. Pyysin uudelleen saada bensaa tankkiin koko rahalla. Mies poistui huoltoasemarakennukseen palaten kohta takaisin ja ryhtyi tankkaamaan autoani. Sadalla markalla sain bensiiniä 17 litraa, olipa kallista menovettä. Olin kuullut, että virolaisen papin kuukauden palkka siihen aikaan oli satasen luokkaa. Laivaan ajoin kellon näyttäessä 7.20, onneksi pääsin vielä mukaan.

Laivan lähtöä odotellessani kävelin videokamerani kanssa yläkannelle kuvatakseni taakse jäävää Tallinnan kaupunkia. Ajattelin tarvitsevani todistusaineistoa erikoislaatuisesta matkastani. Kannelta siirryin laivan matkustamoon ja etsin itselleni vapaata istumapaikkaa. Ainoa vapaana oleva paikka löytyi kahden terroristeilta vaikuttavan miehen välistä. Pelonsekaisin tuntein istuin tyhjälle paikalle.

Sydämelleni alkoi nousta kuvaa laivassa olevien ihmisten hukkumisesta. Huokailin hiljaa kysellen Herralta, tarkoittaako tämä fyysistä hukkumista ja laivan uppoamista vai näiden ihmisten hengellistä hukkumista. Laivamatkan ajan rukoilin hukkuvien sielujen puolesta anoen pelastuksen armoa laivassa matkustaville henkilöille. Nähdessäni saaristoa ja taaempana Helsingin kaupunkia huokaisin helpottuneena. Laivan kiinnittyessä Olympiaterminaalin laituriin olin todella kiitollinen. Huojentunein mielin kävelin autokannelle ja autoon.

Terminaalialueella, kun ajoin ulos laivasta, vastaani käveli satamavirkailija. Säikähdin, koska tulin Virosta ja minulla oli auto edelleen täynnä tavaraa. Tapanahan oli, että vanhaa tavaraa vietiin Suomesta Viroon eikä päinvastoin. Avasin auton ikkunan, vilautin satamamiehelle keltaista pahvilappua ja sanoin tehneeni Pipliaseuran koematkan. Sivupeilistä seurasin lähtevätkö poliisit perääni, eivät onneksi.

Verkkaisesti ajelin kohti Hollolaa miettien samalla ratkaisua seuraavaan edessä olevaan ongelmaan. Lähtiessäni matkaan perjantaiaamuna olin jättänyt kotiavaimet eteisen avainkaappiin. Tiesin, että Olli oli sisarensa syntymäpäivillä, joten mietin, minkä ikkunan rikkoisin päästäkseni kotiin. Kotipihassa olin sunnuntaina 16.8.1992 tasan klo 13.30, siis aivan samaan kellonaikaan kuin edellisenä päivänä saapuessani Haamereiden pihaan Viron Mustveessa. Ajatus: ”Tarkista auton hansikaslokero.” Tyhjensin hansikaslokeron, ja kas kummaa, lokeron pohjalta löytyi tyttäremme kauan sitten palauttama kotiavain.

Päästyäni sisälle soitin Tuulalle. Kerroin lyhyesti Viron terveiset ja tiedustelin, voisiko hän tulla auttamaan auton tyhjentämisessä ja seurojen järjestelyssä. Ei mitään hätää, saimme tavarat paikoilleen, ja pihaseurat alkoivat sovitusti klo 18.00 pastorin ja kanttorin johdolla.

Seuravieraat saivat kuulla tuoreet Viron terveiset ja nähdä Ollin hämmästyneen ilmeen, kun vaimo olikin kotona häärimässä seurojen emäntänä. Illalla nukkumaan käydessä muistin Ollin tokaisseen avioliittomme alkuaikoina: ”Mikään asia tai tapahtuma ei hänen elämäänsä mullista.”

Toivuttuani matkasta aloin Herran edessä rukoillen kysellä, mikä mahtoi olla matkan perimmäinen tarkoitus. Tärkeimpinä nousivat mieleeni, olisinko kuuliainen Pyhän Hengen johdatukselle ja Jumalan suunnitelmille. Luottaisinko Jumalan sanan lupauksiin? Jumala on järjestyksen Jumala, ja asiat etenisivät Hänen suunnittelemallaan ajalla ja tavalla.

Sielunhoidollisissa keskusteluissa 90-luvun loppupuolella kävin Perheasiain neuvottelukeskuksessa. Noustessani portaita tunsin olevani täysin tyhjä ja ajattelin, että olen puhumiseni puhunut. Perheneuvojan huoneesta avautui näkymä Kirkkokadulle, istuin tuolissani ja katselin ikkunasta näkyviä verivaahteran lehtiä, joita tuuli pyöritti yltympäri sinne tänne. Sisimmästäni nousi yllättäen tieto: ”Estonia!” Muistikuviini oli palautunut laivamatka Tallinnasta Helsinkiin elokuussa 1992. Kuinka olinkaan silloin rukoillut hukkuvien sielujen pelastumisen puolesta.

1993 ensimmäinen kouluvierailu Mustveen koululla

Jälkikirjoitus; kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin muistelin tämän kyseisen matkani tarkoitusta ja sen seurauksia. 1993 olin mm. ensimmäisellä kouluvierailulla Mustveen keskikoululla kertomassa Jeesuksesta. Ensimmäisen hengellisen ja fyysisen virkistymisen matkan järjestin Saarenmaalle 1999 syksyllä, ja siitä edelleen noin 20 vuoden ajan. 2003 ja 2004 olivat vuorossa Saarenmaan kaikki koulut ala-asteelta keskikouluihin.

Ti 12.8.2025 Arvot elämälle – pienen ihmisen puolesta

Arkistojani kaivellessa osui silmiini erittäin mielenkiintoista. Aiheen otsikko Arvot elämälle – pienen ihmisen puolesta. Kansalaisadressin toimeenpanoaika oli 15.3.2002 – 30.4.2003, allekirjoituksia kertyi karvan verran vaille 20 000. Adressi toimitettiin ohjelmatuotannosta/tuonnista vastaaville henkilöille.

Eniten meitä ”nimenkerääjiä” jäi hämmästyttämään niin usein kuultu lausahdus ”hyvä asia, mutta en nyt allekirjoita, meidän televisiossa on katkaisija jota voi tarvittaessa käyttää”.

Lainaus tuosta adressista; ”Kadoksissa terve kritiikki ja vastuullisuus TV-ohjelmatarjonnassa! Uutisotsikoista joudumme päivittäin seuraamaan karua kerrontaa lisääntyvästä ja raaistuvasta väkivaltakäyttäytymisestä, sekä moraalittomuuden ja siveettömyyden lisääntymisestä. Lasten ja nuorten levottomuudesta, masentuneisuudesta, unettomuudesta sekä peloista. Kuinka moni aikuinen/nuori/pieni lapsi joutuukaan kasvokkain väkivallan, seksin tai pornon kanssa todellisessa elämässä – myös kotioloissa?”

Lainaus tuosta samaisesta adressista; ”Odotamme televisioyhtiöiden ohjelmatuotannosta/ tuonnista vastaavilta toimijoilta vastuullisuutta ja korkeaa moraalista arvostelukykyä lähetettävien ohjelmien suhteen. Ohjelmatarjonnan tulee olla ihmisyyttä arvostavaa, moraalisesti korkeatasoista ja kielenkäytöltään hyvien tapojen mukaista.”

Valitettavasti nämä toiveet hautautuivat niin sanottuun Ö-mappiin.

Vanhan kansan sanonta osuu tämän asian ytimeen; ”Mitä me kylvämme, sitä me myös niitämme!” on todistettavasti käynyt toteen. Tämän voi jokainen todeta uutisia seuraamalla ja tilastoja tutkimalla.

Koskettavia kohtaamisia osa 6

Su 22.6.2025

Tänään istuessani pyhäpäivän messussa ja katsellessani alttarilla olevaa Kristuksen ristiä ja siinä olevia naulan jälkiä, muistin kaksi merkittävää tapahtumaa elämäni matkan varrelta.

Kuinka totta ja ihmeellistä ovatkaan JEESUKSEN RISTI ja ristin voitto voima!

-80 luvun alkupuolella kävelin Lahdessa Kirkkokatua ahdistuneena ja synkissä mietteissä – ohi Ristinkirkon ja ristin. Olin päättänyt tehdä tarkoituksettomasta ja tyhjänpäiväisestä elämästäni lopun. Odotellessani kadunkulmassa tuota h-hetkeä, kuulin sanat ”niin kauan kuin on elämää, on toivoa”. Tässä hetkessä Herran Henki rohkaisi ja loi uskoa elämäni pimeyteen. Sanoilla oli merkitystä, jatkoin kotimatkaani.

Kymmenen vuotta myöhemmin Jeesuksen ristin voittovoima konkretisoitui elämässäni hätkähdyttävällä tavalla. Olin paniikin/pelon vallassa ja etsimässä apua kotiseurakuntani päivystävältä pastorilta. Tapaamista odotellessani katselin alttarilla olevaa Jeesuksen ristiä. Yllättäen oivalsin kuinka Jumalan rauha ristiltä ”tulvahti” minun sielun hätään, minun pelkooni ja minun pimeyteeni.

”Pitäkää mielenne valppaana ja valvokaa. Teidän vastustajanne Saatana kulkee ympäriinsä kuin ärjyvä leijona ja etsii kenet voisi niellä.”1 Pietarin kirje 5:8

Apostoli Paavali kirjeessään Korinttilaisille kirjoittaa (1 Korinttolaiskirje 1:18) ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima”.

” ….Ristin luona ainoastaan Isä armahtavi lastaan, rauhan julistaa. Ristin luona kiusatulla paras paikka on…” (Viisikielinen Ristin luona 92)

Ma 2.6. Koskettavia kohtaamisia osa 5

Kaupan kassajonossa

Kaupan kassajonossa elokuussa 2011 sattui erikoislaatuinen episodi. Jonossa oli virinnyt keskustelu vedestä ja vesipullosta hiukan jo ikääntyneen herramiehen kanssa. Hän halusi jatkaa alkanutta keskustelua, kunhan saimme ostokset maksettua. Mielessäni ajattelin, että joskus toiste. Sain maksettua ostokseni ja kiirehdin milteipä juoksujalkaa autolle lähtien liikkeelle. Häivähdyksenomaisesti huomasin sivuikkunasta, kuinka kyseinen mieshenkilö heilutti minulle kaupan pihamaalla. Minun oli kaarrettava auto takaisin parkkiruutuun.

Mies riensi juoksujalkaa autolleni ja tempaisi etuoven auki istuutuen muitta mutkitta apumiehen paikalle. Sanoin, että sitten puhutaan Jeesuksesta, ei muusta. Keskustelimme todella Jeesuksesta ja Hänen työstään meidän edestämme ja tähtemme. Tapaaminen päättyi Herran siunaukseen. Markuksen evankeliumin sanat: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” Tämä mieshenkilö sai armon uskoa hyvän sanoman ja ottaa Jeesuksen vastaan elämäänsä.Tiemme erkanivat ja jatkoimme matkaamme kumpikin omille tahoillemme. Tämä todistaa väkevästi, että Herra elää ja vaikuttaa Pyhässä Hengessä keskuudessamme ja haluaa, että jokainen saisi kuulla hyvän sanoman ja ottaa sen vastaan:

”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ps. 50:15

”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” Ef. 2:8-9

Tunneintensiivinen viikonloppu

Perheniemen kristillisellä opistolla lokakuussa 2016 käsittelin kristillisen psykodraaman keinoin lopputyönäni traumaattisia kokemuksiani, nyt levosta käsin. Apuna toimi tekstittämäni valokuvakirja ´Lupaus kantaa´.

Olin valokuvannut kaikki tapahtumapaikat, jotka tiesin liittyvän omaan historiaani ja olin käsitellyt ne rukoillen ja auki kirjoittamalla. Suureksi avuksi tällä matkalla anteeksi antamiseen ja armahtamiseen auttoi maamme ja kansamme lähihistorian tarkastelu.

Jokainen osallistuja sai toivoa, millä tavalla halusi viikonlopun päätettäväksi. Oma toiveeni oli, että seminaarin vetäjät toimivat pienen tovin henkilökohtaisessa draamassani sijaisvanhempinani, isänä ja äitinä. Seminaarin päätös oli syvästi koskettava ja tervehdyttävä.

Askeleita toipumisen tiellä

Ituprojekti ry:n järjestämä ´Armahdettu ja vapautettu´ -seminaari kevättalvella 2018 oli lopullisen hoitava prosessi.

Kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluu ajatus iankaikkisesta elämästä: Elämä ei pääty kuolemaan. Uskomme, että myös lapset, jotka elävät vain pienen hetken äitinsä kohdussa, elävät ikuisesti kuolemansa jälkeen. Uskomme, että he ovat Jumalan luona ja elävät Jeesuksen sovitustyön kautta täydellisessä rauhassa siellä, missä tämän maailman murheet ovat unhottuneet. Äideillä on siis ihana jälleennäkemisen toivo menetettyjen lasten suhteen.

Lasten olemassaolo on jäänyt maan päällä tunnustamatta, ja yksi tärkeä osa abortista toipumisessa on se, että lapsille annetaan se ihmisarvo, joka heillä Jumalan silmissä ja sydämellä on. Jumalan armon tähden sekä menetetty lapsi että hänen vanhempansa voivat kerran olla yhdessä taivaassa.

Jumalan ihmeellinen hyvyys tulee myös ilmi siinä, miten hän auttaa kaikkia naisia, jotka tahtovat käsitellä kipeää kokemustaan. Jumala on kaikkivaltias ja pystyy kääntämään elämässä tehdyt virheet ja kivut tavalla tai toisella voitoksi Jeesuksen Golgatan työn tähden. Useimmiten juuri kaikkein kipeimmistä asioista tulee Jumalan käsissä jotakin todella kaunista.

Seminaarimme päättyi Tampereen Tuomiokirkon kryptassa tuntoja syvästi koskettavaan ja parantavaan hartaushetkeen. Jokainen seminaariin osallistunut äiti sytytti alttarikaiteella olevan kynttilän abortoidun lapsensa muistoksi. Lapsemme sai ihmisarvon joka heille kuuluu Jumalan luomistyön tähden. Jumala on aina elämän puolella.

”…Kuulkaa te, joita olen joutunut nostamaan ja kantamaan hamasta syntymästänne saakka, äitinne kohdusta asti! Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” Jes. 46:3-4

La 10.5.

Koskettavia kohtaamisia osa 4

Sain elokuussa 2008 kirjepostia, joka sisälsi kutsun joukkoseulontana mammografiaan. Mietin, menenkö vai jätänkö väliin, sillä olinhan käynyt lääkärissä kaksi viikkoa aiemmin, jolloin rinnat palpoitiin. Menin kuitenkin, onnekseni. Mammografiakuvauksessa ilmenikin epäilyttävää, mikä johti useisiin lisätutkimuksiin. Paksuneulanäytteen oton yhteydessä lääkäri kehotti minua kääntymään seinään päin vasemmalle kyljelle, jotta näytteenotto onnistuisi helpommin. Seinää tuijottaessani muistui mieleeni Hiskian sairaus ja minua alkoi itkettää. Tähänkö minun elämäni nyt päättyy? Päästyäni kotiin etsin Raamatusta kyseisen kohdan:

”Minä olen kuullut rukouksesi, olen nähnyt kyyneleesi. Minä parannan sinut. Kahden päivän päästä voit astua Herran temppeliin. Minä lisään sinun elinpäiviisi vielä viisitoista vuotta.” Toinen kuninkaiden kirja 20:1-7

Jumalan sana lohdutti ja rohkaisi. Tutkimusten jälkeen koitti pitkä ja piinaava odotus. Lopulta lääkäri soitti ja kertoi, että tulokset osoittivat minun sairastuneen rintasyöpään. Varsin nopeassa tahdissa seurasi leikkaushoito. Haavojen parannuttua alkoivat pitkät ja raskaat sytostaatti- ja sädehoidot sekä niiden jälkeen vielä 5 vuoden estolääkityshoito.

Jumala puhuu hiljaisuudessa, se on toden totta. Maatessani sairaalassa leikkauksen jälkeen ajattelin, että Jumala valmisti minua unessa kohtaamaan tulevan koettelemuksen Raamatun sanan lupauksiin luottaen. Ahdistavassa unenomaisessa ilmestyksessä muutama vuosi aiemmin, ennen sairastumistani, tajusin olevani köysillä sidottuna, toivottomassa tilassa sairasvuoteella. Kamppailin saadakseni käsiini yöpöydällä olevan Raamattuni. Omin avuin se ei onnistunut, joten huusin: ”Jeesus auta!” Havahduin unesta syvästi ahdistuneena, otin Raamatun ja etsin Psalmin 91, jota ryhdyin lukemaan ääneen. Sielussani tunsin kuinka ahdistus etääntyi ja väistyi. Sanassaan Herra sanoi: ”Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä. Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä.” Ps. 91:14–16

Maatessani ensimmäisessä solunsalpaajahoidossa tammikuussa 2009 muistojen kuvavirta kulki editseni. Siinä isoisäni laski ruutuparilla, mitä oli säästänyt, kun ei ollut polttanut tupakkia eikä juonut viinaa. Nyt oli aikaa asiaa tuumailla. Tunsin piston omallatunnollani, kyselin ja vastailin itselleni. Olinko itse aiheuttanut omilla elintavoillani tämän kauhean sairauden? Mahdollisesti.

Pohdin elämänkaartani lapsuudesta lähtien. Aiheuttivatko traumaattiset tapahtumat ja krooninen stressi elimistössäni häiriötilan? Hyvin todennäköisesti. Olivatko migreenin vuoksi käyttämäni opioidiset lääkkeet, tupakka ja päihteet syy ja seuraus, mahdollisesti. Vaikuttivatko isäni geenit minun elimistössäni? Voi olla. Diagnoosi syöpäni laadusta selvisi ajallaan: HER 2 positiivinen, erittäin aggressiivinen hormoniperäinen rintasyöpä. Veti kyllä mielen entistäkin vakavammaksi.

Raskas kokemus opetti arvostamaan elämää ja ihmisyyttä uudella tavalla, kaikki on lahjaa Jumalalta. Solunsalpaajahoitojen uuvuttamana keväällä 2009 sain voimia Juha Vähäsarjan ´Joka Päivä Jumalan kämmenellä´ -hartauskirjasta ja Jumalan sanasta, joka sen lehdiltä välittyi. Hän sanoi heille: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää. Ihmisiä näet tuli ja meni koko ajan, eivätkä opetuslapset ehtineet edes syödä.” Mark. 6:31 ”Minä tartun sinuun jälleen, minä puhdistan sinut niin kuin hopea puhdistetaan, kuin lipeällä minä irrotan sinusta kaiken kuonan.” Jes. 1:25 ”Sinä onneton, myrskyn piiskaama, sinä jota kukaan ei lohduta!” Jes. 54:11

”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.” Ps. 103:2 Näistä tapahtumista on kulunut nyt 10 vuotta. Kiitos todella kuuluu Jumalalle, kehittyneelle lääketieteelle ja taitaville lääkäreille. Elämä on lahjaa, jota kannattaa vaalia viisaalla tavalla.

La 19.4.

Koskettavia kohtaamisia osa 3

Elokuussa 2001 päätimme lähteä pienellä porukalla tutustumaan Kuressaaren idylliseen pikkukaupunkiin. Kävimme samalla viitoittamassa reitin uimarannalle, sillä uintikeli oli mitä parhain, ja moni matkalaisista halusi päästä mereen uimaan. Uimarannan läheisyyteen oli rakenteilla uusi kylpylä. Ihastelimme paikkaa ja suunnittelimme jo tapaamista seuraavalle vuodelle Saarenmaan uuteen Merikylpylään.

Kuresaaren Sanatorium ja ryhmän koollekutsuja 2001

Rakennustyömaan takana oli sekatavarakauppa, johon poikkesimme ostamaan pientä naposteltavaa välipalaksi. Riitta osti virolaista juustoa maistiaisiksi ja herkutteli sillä saman tien tarjoten juustoa myös huonetoverilleen, joka onnekseen kieltäytyi tarjotusta makupalasta. Seuraavana iltana Riitta tunsi olonsa huonovointiseksi, yön aikana vatsakipu koveni, ja kuume nousi yli 40 asteen.

Aamiaisella sain kuulla Riitan tilanteesta tarkemmin. Tunsin sydämelläni rohkaisevia ajatuksia siitä, että nyt on polvirukouksen paikka sairasvuoteen äärellä. Aralla mielellä näiden ajatusteni kanssa päätin mennä Riittaa tapaamaan. En tuntenut tarkemmin hänen vakaumustaan. Sydän pamppaillen koputin matkatoverin huoneen ovelle ja astuin huoneeseen luvan saatuani. Riitta vaikutti olevan todella huonossa kunnossa, suorastaan säikähdin näkemääni. Kysyin, voisimmeko rukoilla hänen puolestaan. Riitta suostui, ja hänen huonetoverinsa kanssa polvistuimme sairasvuoteen ääreen anoen Jeesuksen nimessä apua ja johdatusta Jumalalta. Hetkeä myöhemmin hälytin kylpylän lääkärin potilasta katsomaan. Lääkäri Helvi Koppel katsoi tilanteen niin vakavaksi, että potilas toimitettiin heti ambulanssilla sairaalahoitoon, ja siellä aloitettiin välittömästi antibiootin anto suoraan suoneen. Kuume jatkui erittäin korkeana useita päiviä antibiooteista ja kylmistä pirtukääreistä huolimatta. Matkatoverit vierailivat sairaalassa päivittäin, pienen hetken kerrallaan.

Ryhmämme kotiinlähdön aika lähestyi, ja tieto siitä, ettei Riitta voi matkustaa ryhmän mukana kotiin, tuntui tosi ahdistavalta. Matkapäiväämme edeltävänä iltana istuin apein mielin Riitan luona suuressa ja kolkossa sairaalassa. Rukoilin Jumalan apua ja lohdutusta sekä Jeesuksen käden parantavaa kosketusta Riitan elämän ahdinkoon. Lopuksi vielä sovimme, että pidämme päivittäin puhelinyhteyttä. Riitta kertoi yöllisestä tapahtumasta sairaalassa: ”Heräsin seuraavana yönä kahden paikkeilla siihen, että potilashuoneeseen tulvi valoa, ja lempeä kehotuksen ääni valon keskeltä sanoi, Riitta, juo vettä, Riitta juo vettä”. Riitta kertoi toimineensa kehotuksen mukaan, joi vettä ja nukahti sitten uudelleen.

”Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” Joh. 6:35

Riitta vietti vielä kolme päivää Kuressaaren sairaalassa meidän kotiinlähtömme jälkeen. Kun tilanne salli, Riitta kuljetettiin ambulanssilla Tallinnaan, laivaan ja Suomeen. Päijät-Hämeen keskussairaalassa piina jatkui vielä kahden viikon karenssiajalla, sillä sairauden aiheuttajaa ei ollut varmuudella pystytty toteamaan. Rukoilin, että sairastumisen syy voisi selvitä.

Kylpylän lääkäri selvitti ja hoiti ikävän tapahtumaketjun mielestäni esimerkillisellä tavalla. Juustokauppias oli tunnustanut lääkärille kylmäkoneen olleen epäkunnossa ja myyneensä juuston valmiiksi pilaantuneena. Lääkäri Helvi Koppel ja Rannankaupan kauppias kävivät yhdessä Riittaa sairaalassa tapaamassa. Sairasvuoteen vierellä kauppias sai kuulla lääkäriltä kunnon opetuksen ja ripityksen. Sairauden aiheuttajaksi arveltiin listeriabakteeria juuston epäasiallisesta säilytyksestä johtuen.

Tapasimme myöhemmin Riitan kanssa ja käsittelimme yhdessä matkan vaiheita ja erityisesti tuota yöllistä tapahtumaa ja totesimme itse Herran Jeesuksen ilmestyneen Riitan elämään syvimmän ahdingon hetkellä.

Sanan ja rukouksen ilta

Talvisena sunnuntai-iltana kävelin kohti Salpakankaan seurakuntakeskusta. Sanan ja rukouksen iltaan vieraaksi oli tulossa evankelioiva Konnakuoro. Lähestyessäni kulkureittini varrella olevaa Kellari-pubia tunsin sydämelläni kehotuksen sykkeen: ”Mene pubiin ja kutsu siellä olevia sanan kuuloon.” Kävelin kuitenkin ohi, sillä inhosin sitä paikkaa monestakin syystä.

Päästyäni Keskuskadun alikulkutunneliin tapahtui konkreettinen täyskäännös. Minun oli palattava takaisin ja mentävä Pubiin. Tervehdin työntekijää ja pariskuntaa, joka istui ikkunapöydässä juuri tuodut kuohuvat kaljatuopit edessään. Kutsuin pariskuntaa mukaani Sanan ja rukouksen iltaan. Yllätys, yllätys, pariskunta lähtikin mukaani ja täydet tuopit jäivät pöytään. Kävellessämme keskustelimme erilaisista riippuvuutta aiheuttavista aineista. Tiesin jotakin Konnakuoron taustoista ja vakuutin ponnekkaasti, että Jeesus antaa uuden elämän ja voi vapauttaa erilaisista riippuvuutta aiheuttavista aineista.

Seurakuntakeskuksessa pariskunta kertoi suunnitelmistaan kahvinjuonnin lomassa. Heillä oli yhteinen elämänmatka suunnitteilla, ja hääpäiväkin oli sovittu. Tilaisuus alkoi, ja siirryimme kirkkosalin puolelle. Alkuvirtenä lauloimme ”Kosketa minua henki…”, jonka sanat koskettivat vieressäni istunutta miestä. Itkien hän kertoi, ettei kuulu kirkkoon. Lohdutin toteamalla, että Jeesus rakastaa sinua. Morsian hermostui sulhasen tunnereaktiosta ja sanoi lähtevänsä vessaan. Eteisen vaatenaulakolta kuului metallisten vaateripustimien kilinää. Kohta ulko-ovi kolahti, ja morsian lähti. Vieressäni istunut sulhasmies huomioi tilanteen ja lähti tavoittamaan morsiantaan. Päätin lähteä perään ja kuulomatkan päästä huhuilin heitä odottamaan. Sulhanen pyysi morsiantaan palaamaan, mutta turhaan. Todennäköisesti he palasivat sinne, mistä olivat lähteneetkin, juomaan maksetut kaljat. Minä palasin kirkkosaliin surullisena ja pettyneenä. Ilta päättyi alttarikutsuun ja esirukoukseen. Rukoilimme kyseisen pariskunnan puolesta, emmehän muuta voineet.

Seuraavana sunnuntaina messun yhteydessä sain kuulla suru-uutisen. Viikkoa aiemmin kohtaamani pariskunnan yhteinen tie oli päättynyt traagisella tavalla. Sulhasmies oli edellisellä viikolla, tiistaina, liukastunut kadulla ja lyönyt päänsä katuun vakavin seurauksin. Tajuihinsa tulematta hän oli menehtynyt saamiinsa vammoihin perjantaina. Kuulin edesmenneen miehen surullisista taustoista ja rikkinäisestä menneisyydestä. Ihmettelin, kuinka valtavan paljon Jumala rakastaakaan jokaista luotuaan, Hän tahtoisi pelastaa ja armahtaa iankaikkiseen elämään jokaisen ihmisen, Jeesuksen tähden.

KE 2.4.2025

Koskettavia kohtaamisia osa 2

Safediin lahjoitettiin vuoden 2002 kesällä 200 Venäjän kielistä Uutta Testamenttia. Sydämelleni nousi kuva Kolppanan nuorisovankilan pojista. Ymmärsin, että tähän haasteeseen tulisi tarttua, mutta miten se tapahtuisi, olikin jo isompi kysymys. Valmistelut käynnistyivät luontevasti kesän aikana. Minulla oli käytössä Hiace-pakettiauto, joka oli rekisteröity kolmelle hengelle, eikä siten soveltunut suunniteltuun matkaan.

Unelmoin autosta, joka olisi rekisteröity yhdeksälle henkilölle, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Tuttavaperheellä oli vanhasta poliisimaijasta kunnostettu hieno pikkubussi. Ajattelin, jospa sellaisesta saisimme Safedinkin käyttöön menopelin. Tuttu konstaapeli kuitenkin varoitteli tästä suunnitelmasta. Hän kertoi, että autot ovat olleet kovilla eri kuljettajien käytössä ja muutenkin. Neuvo oli varteen otettava.

Seurakunnassa tutustuin henkilöön, joka oli toiminut kirkonrakentajien tiimissä eripuolilla Venäjää. Tiedustelin, olisiko hän halukas lähtemään Pietariin suuntautuvalle vankilakeikalle. Hän ilmaisi halukkuutensa, ja tapasimme muutaman viikon kuluttua matkasuunnitelman merkeissä. Kerroin, että kaikki oli muuten ok, mutta puuttui auto, jolla matka voitaisiin tehdä. Pohdimme eri vaihtoehtoja ongelman ratkaisemiseksi. Sain kuulla, että Posti myi joskus käytettyjä autoja, joten niitä kannatti tiedustella Tampereen tai Helsingin toimipaikoista.

Soitin Tampereen Postin yksikköön. Puheluni yhdistettiin henkilölle, joka hallinnoi autoihin liittyviä asioita. Esittelin asiani kertomalla, että halusin ostaa edullisen, hyväkuntoisen ja yhdeksälle hengelle rekisteröidyn pikkubussin. Mieshenkilö puhelimessa vaikutti hämmästyneeltä, ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän kertoi Helsingin toimipisteeseen myyntiin tulevasta siistikuntoisesta bensamoottorilla varustetusta Wolgswagen Caravellestä. Auto valitettavasti oli rekisteröity vain kahdeksalle hengelle. Se oli erittäin siisti, vähän ajettu ja oli ollut Soneran henkilökunnan Lapinmajalla vähäisessä käytössä. Neuvottelimme hinnasta ja sovimme, että voisin nähdä auton kolmen päivän päästä Helsingissä.

Ystävä ja Safedin työn tukija lupautui tueksi autokaupoille. Kurvattuamme Postin varikkoalueelle Pasilassa, ajettiin hallista samalla hetkellä ulos valkoinen, karjapuskurein varustettu Caravell. Huokaisin haltioituneena, onko se tämä. Koeajoimme auton ja totesimme, että tästä tehdään kaupat. Pikkubussin onnellisena omistajana ajoin autoni kotiin. Vanhalle Hiacelle löytyi ostaja.

Kolkuttavalle avataan

Syksyn aikana saimme lisää lahjoituksia vankilamatkaa varten, mm. 200 paria miesten villasukkia, 70 kpl villapipoja, lyijykyniä, ym. Kolppanan nuorisovankilaan suuntautuvalle joulumatkalle ilmoittautui mukaan seitsemän ystävää. Yhdyshenkilönä toimi Mari Rämö. Hän hoiti yhteydet Haapakankaan kirkkoon ja paikallisiin vankilatyöntekijöihin. Matkamme ajankohdaksi olimme sopineet 12.–13.12.2002. Lähtöä edeltävänä iltana olin vuodepotilas. Puhelin soi, ja Mari ilmoitti, että emme pääsekään Kolppanan vankilaan, koska 12. päivä joulukuuta Venäjällä vietetään perustuslain vuosipäivää. Silloin ei sallittu vierailuja vankilaan, koska se oli virallinen vapaapäivä. (Vuoden 2005 juhlapäiväuudistuksessa se muuttui tavalliseksi työpäiväksi.)

Kaikesta huolimatta lähdimme aamulla liikkeelle suunnitelman mukaisesti, koska en ollut pystynyt matkaa perumaan lyhyellä varoitusajalla. Ihmettelin kyllä, miten nopeasti olin selvinnyt ajokuntoon edellisen päivän koettelemuksesta. Vaalimaalla Vainikaisen Hannu astui kuljettajan paikalle luotsaten tottuneesti meidät Haapakankaan kirkolle, jossa majoituimme. Illalla Esteri, paikallinen vankilatyöntekijä, vakuutti, että meidän on turha haaveilla Kolbinoon pääsystä.

Iltaa vietimme polvirukouksessa Jumalan suunnitelmaa etsien. Unettoman, ahdistuksen yön jälkeen lähdimme aamulla ennakkoluuloista huolimatta matkaan. Eino Kaipainen ja kaksi muuta paikallista vankilatyöntekijää lähtivät kuitenkin mukaamme. Maija, Merja ja minä matkustimme auton takakontissa. Puolentoista tunnin ajomatka Haapakankaalta Pietarin kaupungin halki taittui virsiä veisaten.

Pysäköimme auton Kolppanan vankilan rautaporttien eteen ja jatkoimme laulamista, jotta ´Jerikon muurit sortuisivat´. Eino kolkutteli rautaovea tovin aikaa, ja se vaikutti turhalta. Uskossa rukoillen ja laulaen odotimme, miten tässä tulee käymään. Sinnikkyys palkittiin, ja kolkuttavalle avattiin. Useampi vankilaviranomainen kävi vuorollaan Einon kanssa keskustelemassa. Vihdoin viimein tuli henkilö, joka halusi nähdä pojille tarkoitettujen joulupakettien sisällön. Hän oli näkemäänsä tyytyväinen.

Vankilan portit avattiin, ja ajoimme auton sisäpihalle. Vangit johdettiin sotilaallisessa järjestyksessä vankilan keskusaukiolle. Välitimme joulutervehdykset sekä jaoimme joulupaketit. Lyhyt, harras hartaushetkemme päättyi liikutuksen kyyneliin. Tilaisuuden jälkeen pojat marssitettiin vartijoiden saattamana takaisin osastoilleen. Kotimatkalle lähdimme kiitollisin mielin. Olimmehan saaneet välittää 200 nuorukaiselle toivon sanomaa Joulun Herrasta Jeesuksesta Venäjänkielisen Uuden testamentin ja lämpimien villasukkien välityksellä.

Seuraavan kesän Pietariin suuntautuvan matkamme reitti kulki Terijoen kautta itsekkäistä syistä. Olinhan lapsuudessa saanut kuulla lukuisia jännittäviä tarinoita Karjalankannakselta, Terijoen kasinolta ja sen kultarannikolta. Terijoki oli Suomen kunta ja kahdesti menetetty lomaparatiisi Suomenlahden rannalla Karjalankannaksella, nykyisessä luovutetussa Karjalassa. Upeiden hiekkarantojen ansiosta seutua kutsuttiin Pohjolan Rivieraksi. Pietarin rikkaat katosivat lomaparatiisista, kun Venäjällä tehtiin vallankumous ja Suomi itsenäistyi. Valtakunnan raja vedettiin Terijoen itäpuolelle.

Pohjolan Riviera oli nyt roskainen ja hoitamaton hiekkaranta. Suomenlahti lainehti ruskean sameisena, eipä tehnyt mieli uimaan hellesäästä huolimatta. Istuimme rannalla olevalla penkillä tovin aikaa auringon ja merituulen hyväilyssä muistellen historian tapahtumia tällä paikkakunnalla. Haapakankaan kirkolle saavuimme illan jo viiletessä, kirkko toimi matkalaisten majoituspaikkana, kestikievarina. Harvoin on muuten mahdollista nukkua kirkon lattialla.

Seuraavan päivän ohjelmaan kuuluivat Raamattutunnit Kolppanan ja Krestyn vankiloissa todistuspuheenvuoroineen. Naisten vankilaan veimme tuliaisina kankaita ja ompelutarvikkeita, ilmeistä päätellen ne toivat paljon iloa. Vuoteen 1983 Krestyn vankilassa istui naisia ja lapsia, mutta sen jälkeen siellä pidettiin vain täysi-ikäisiä tutkintavankeja. Vankeja oli lähes 4000 eli huomattavasti enemmän kuin rakennusvaiheessa oli suunniteltu. 1990-luvun puolivälissä vankeja oli jopa 12500. Kahdeksan neliömetrin selleihin, jotka oli tarkoitettu kuudelle hengelle, saatettiin majoittaa jopa 20 vankia, joten nukkuminenkin tehtiin vuoroissa. Vuodesta 1993 vankilan yhteydessä on toiminut museo, jossa käydessä on mahdollista tutustua myös vankilan kirkkoon ja yhteen selleistä. Vuonna 2004 vankilan kirkko kunnostettiin ja kupoleiden päälle palautettiin ristit. Vuonna 2006 tehtiin päätös tutkintavankilan siirtämisestä uuteen paikkaan.

Haasteellinen hetki koitti, kun lämpötila konepellin alla nousi hälyttävästi. Auto alkoi lopulta keittää, joten oli pakko pysähtyä. Miten ihmeessä selviäisimme Suomeen ja kotiin? Päivä oli tukahduttavan kuuma, ja koska meidän menopelissämme ei valitettavasti ollut koneellista ilmastointia, olimme läkähtyä. Annoimme auton jäähtyä Pietarin katuvilinässä, rukoilimme johdatusta ja apuja ylhäältä. Lopulta pääsimme Haapakankaan kirkolle ja parahiksi siellä vietettävään hääjuhlaan. Illan viilennyttyä suuntasimme kotimatkalle, ja loppujen lopuksi kaikki meni hyvin.

”Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä.” Ps. 91:15–16

Ma 24.3.

Koskettavia kohtaamisia osa 1

Ruusuja lasimaljaan

Unenomaisessa ilmestyksessä olin työpaikallani Ahvenistonkadun Veteraaniyksikössä. Sairaanhoitaja oli saanut viisi tummanpunaista upeaa ruusua asiakkaaltaan kiitokseksi. Hän ojensi kukat minulle ja pyysi laittamaan ne maljakkoon. Toimin saamani ohjeen mukaisesti. Yksikkömme laitoshuoltaja tuli katsomaan mitä minä teen ja sanoi: ”Marjatta, sinun tehtävänäsi on viedä evankeliumin sanomaa maailmalle.” Nauroin, kuinka minä muka voisin lähteä evankeliumin työn saralle, enhän edes tunne Raamattua? Samassa kuulin sanat: ”Minä annan ne välineet.” Viistosin leikkuuveitsellä viimeisen ruusun vartta, kun sen sisältä työntyi kyykäärme kieltään kiivaasti lipoen. Olin kauhuissani (pelkään käärmeitä). Siinä samassa seisoinkin kotini keittiössä miettien, kuinka saisin käärmeen upotettua vessanpönttöön. Havahduin ihmetellen, mitä oikein tapahtui.

Unen jälkipohdintaa vuosia myöhemmin. Turhaan olin etsinyt apuja ongelmaani moninaisista vaihtoehtohoidoista mm. akupunktiosta, homeopatiasta, hypnoosista, joogasta, kiropraktiikasta, ei-kristillisestä psykodraamasta, vyöhyketerapiasta sekä shiatsusta. Todellista ja konkreettista oli vain lompakon oheneminen. Edellä mainitun unen ajattelen olleen Jumalan sydämeltä minulle varoituksena.

Jumala todella puhuu meille monella eri tavalla, ensisijaisesti Raamatun sanan kautta, luonnossa, ilmestyksissä, unissa, enkeliensä ja ihmisten kautta. Hän puhuu tavalla jos toisellakin aivan samoin kuin Hän puhui aikoinaan Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille, sillä Jumala on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Kolmen päivän kuluttua kertomastani ilmestyksestä tapahtui perin merkillisiä asioita työpaikkani kahvihuoneessa.

Vieras mies

Tämä tapahtui todellisuudessa elokuussa 1985 iltapäiväkahvin aikaan Ahvenistonkatu 2 neuvotteluhuoneessa. Vastaanottoyksikkömme henkilökunta (9), johon kuuluivat lastenneuvolan- ja ehkäisyneuvolan terveydenhoitajat sekä veteraanivastaanoton henkilöstö, oli kokoontunut tavanmukaisesti iltapäivän kahvihetkeemme. Ainoastaan veteraanivastaanoton lääkäri puuttui vahvuudestamme. Vastaanottoaulan ovi kävi, reippaat askeleet lähestyivät kahvihuonetta, ja samassa oviaukkoon ilmestyikin meille kaikille tuntematon mieshenkilö. Hänen kasvojaan korosti silmiinpistävän pitkä, yli kasvojen kulkeva arpeutunut haava. Mies istui muitta mutkitta vapaana olevalle tuolille ja ryhtyi sekoittamaan edessään olevaa tyhjää kahvikuppia. Olimme niin hämmästyneitä, ettemme saaneet sanaa suustamme, saati tiedustelleet olisiko vieras kenties halunnut kupillisen kahvia. Itse olin tosi peloissani, kävin jopa keittokomerossa piilottamassa leikkuuveitsen kuin kaiken varalta.

Työkaverit yksi toisensa jälkeen poistuivat toimiinsa, minä menin uudelleen keittokomeroon. Siinä samassa mies asettui seisomaan oviaukkoon ja tiedusteli, miksi en puhunut hänelle kahvipöydässä mitään. En pystynyt siihen vastaamaan. Tilanne ja ilmapiiri muuttuivat hetkessä oudolla tavalla. Keskustelumme aiheeksi nousivat hengelliset asiat. Laitoshuoltajamme käveli silloin tällöin takaamme seuraten samalla, että kaikki on ok. Jatkoimme keskustelua vielä rappukäytävään menevällä takaovella saatellessani ‘uutta ystävääni‘ ulos. Lähtiessään hän katsoi minua lempeästi syvälle silmiin ja sipaisi hellästi poskeani poistuen sinne mistä oli tullutkin.

Olin enemmän kuin häkeltynyt tapahtuman kulusta. Toimistoon palattuani kuulin välittömästi laitoshuoltajaltamme palautteen: ”Niin se Marjatta sitten puhui Jumalan sanaa kuin vanha tekijä.” Jäin kyselemään, mitä Vieraan henkilön yllättävä ilmestyminen mahtoi tarkoittaa.

”Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet. Hes. 34:11–12

Heinäkuussa 2009 järjestin kesäteatteriretken Lohjan Vivamon Raamattukylään. Mukana tällä matkalla oli myös sairaanhoitaja, joka oli mukana 1985 elokuussa työpaikkamme yllätyksellisessä kahvihetkessä. Paluumatkalla bussissa hän tiedusteli, muistinko kyseistä kahvihetkeä ja tiesinkö, kuka tuo mieshenkilö oli ollut. Muistin tilanteen erinomaisen hyvin ja kerroin tietäväni, kuka tämä henkilö oli. Hän oli Herra. Vastaukseksi kuulin: ”Aamen”. Laulun sanat: ”Katso Kristus kadulla kulkee ja hän kurjinta tervehtää…” olivat totisinta totta elämässäni. Herra Jeesus tiesi jo tuolloin Ahvenistonkadun kahvipöydässä, että ajautuisin tottelemattomuuteni ja uppiniskaisuuteni tähden vieraalle ja väärälle polulle, luopion tielle.

Kuvassa työpaikkani, Veteraanien vastaanotto 1983 -1993, samassa tilassa opiskelupaikkani 2006-2008

Ti 11.3.2025

Aavikko iloitsee, autiomaa riemuitsee!

Hollolan seurakunta, Suomen Raamattuopisto ja Kristillinen opintokeskus järjestivät yhteistyössä helmikuussa 1992 seurakuntatapahtuman, jonka teemana oli ‘Jumala voi‘. Suomen Raamattuopistoa edusti rovasti Seppo Norjanen. Päivien aikana hän mainitsi keväällä tehtävästä Pyhiinvaellusmatkasta Israeliin. Sydämeni hypähti, voisinko olla tällä matkalla mukana? Kotona asiaa pohdittiin, ja päätimme Ollin kanssa lähteä matkaan, mikäli mukaan mahtuu. Seuraavana aamuna selvittelin asiaa. Kuulin, että matka oli myyty jo täyteen ja että jonossakin oli monta henkilöä paikkaa odottamassa. Pyysin tästä huolimatta jäädä jonoon, lopulta virkailija tiedusteli puhelinnumeroni ja lupasi ottaa yhteyttä. Muutaman päivän kuluttua hän soittikin ja kertoi hyviä uutisia. Lisäpaikkoja oli järjestynyt hotelleihin ja meidät toivotettiin tervetulleeksi keväiselle Pyhiinvaellusmatkalle.

Pyhiinvaellusmatka

Helsinki-Vantaan lentoasemalla maaliskuussa 1992 tapasimme matkanjohtajamme Seppo ja Outi Norjasen sekä matkatoverimme. Lentomme KR 3141 DC 9 Helsinki-Vantaalta nousi taivaan sineen (25.3.1992 klo 11.13) lentokapteeni Heikkilän luotsaamana. Lentosää oli mitä parhain. Koneemme laskeutui klo 15.30 Lyddaan Ben-Gurionin kentälle, josta jatkoimme bussilla matkaa kohti Pohjois-Galileaa ja Tiberiaksen kaupunkia. Matkalla Seppo kertoi meille kauniista kaupungista nimeltä Safed ja pahoitteli sitä, ettei se kuulunut matkaohjelmaamme. Kaupungin kapeiden katujen vuoksi siellä on mahdotonta liikkua isolla bussilla. Seppo jatkoi lukien Raamatusta Vuorisaarnan kohdan:

”Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä korkealla vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville… ” Matt. 5:13–16

Tiberiassamajoituimme Gennesaretin rantakadun varrella olevassa Quiet Beach -hotellissa. Se oli huikea kokemus! Huoneestamme avautui näkymä suoraan Vapahtajamme kotijärvelle. Paikallisoppaamme Anna-Liisa Matikaisen loistavalla opastuksella tutustuimme viiden päivän ajan Jeesuksen ja hänen opetuslastensa jalanjäljissä Raamatun maisemiin ja tapahtumiin eri puolella Galileaa.

Yllätysvieraaksi saimme hotellillemme Tiberiassa asuvan Kalervo Syvännön. Korkeasta iästään huolimatta hän jaksoi kertoilla meille vielä kutsumuksestaan, kokemuksistaan ja elämästään Israelissa. Mielenkiintoista ja osin hämmentävääkin oli kuulla Raamattujen levitystyöstä ja sen tärkeydestä Israelissa, Jeesuksen ja Raamatun omassa maassa.

Qumran

Seisoin haltioituneena luolan numero 4 edessä kuunnellen oppaamme kertomusta Qumranin kirjalöydöistä vuodelta 1947. Tutkimukset osoittivat kyseessä olevan Raamatun alkuperäisiä kirjoituksia säilyneenä tuhansien vuosien takaa meidän päiviimme saakka.

Alueelta on löytynyt kaikkiaan 12 luolaa, joissa yhtä lukuun ottamatta oli kirjoituksia. Luolasta numero 4 oli löytynyt suuri profeetta Jesajan kirjakäärö, joka on radiohiiliajoituksella päivätty vuosiin 335 eaa. – 107 eaa. Se on toiseksi suurin Qumranista löydetyistä kääröistä, pituudeltaan 6,7 metriä. Se on myös yksi tärkeimmistä kääröistä, sillä sen kopioita on löydetty luolista ainakin 18. Osa kääröistä on kirjoitettu papyrukselle, mutta monet niistä ovat tehty ruskehtavalle eläimen nahalle. Kääröjen tekstit on kirjoitettu linnunsulilla käyttäen mustetta, joka on tehty hiilimustasta ja valkoisesta pigmentistä. Qumranin kirjoitusten arvoa ei voida mitata kullalla eikä hopealla, sillä niin arvokkaita ne ovat. Kirjoitukset sisältävät mm. profetian sanat Jeesuksen syntymästä:

”Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.” Jes.9:1, 5

Oppaamme kertoi lisäksi legendan siitä, millä tavalla oli päästy näiden arvossa arvaamattomien aarteiden jäljille: ”Beduiini nuorukainen paimensi lampaita ja vuohia tällä alueella. Ajankulukseen hän heitteli kiviä luolaan. Kuinka ollakaan, sieltä kantautui hänen korviinsa kilahtava ääni. Seuraavana päivänä perheen miesväki lähti selvittämään luolan salaisuutta. Suureksi hämmästykseksi he löysivät kannellisia saviruukkuja, ja niiden sisältä pergamentti- ja nahkakääröjä. Isä ilahtui löydöstä, erityisesti nahkakääröistä, joista hän mielessään suunnitteli jo tehtäväksi lapsille sandaaleita. Myöhemmin kaupunkireissullaan isä esitteli löytämiään nahkoja kuuluisalle Jerusalemin suutarille. Suutari venytteli ja vanutteli nahkoja, miettien miten nahka mahtaisi kestää jalkineissa. Yllätys, yllätys, tarkkasilmäisenä suutarina hän huomasi nahkakääröissä olevaa kirjoitusta. Tähän päätyi sandaalien työsuunnitelmat ja suutari toimitti nahkakääröt asiantuntijoille tarkempaa tutkimusta varten.”

Kuva Qumranin luola numero 4

Matkamme jatkui kohti Eilatia, mutta jo hetken päästä bussimme pysähtyi. Oppaamme halusi näyttää ja kertoa meille vuorilta syöksyvien vesimassojen valtavasta voimasta. Edessämme näimme leveän, kuivan uoman. Vuorilta syöksyneet vesimassat olivat vieneet mukanaan maata, tien ja kuorma-auton muutama vuosi aiemmin. Autoa ohjannut kuljettaja ja hänen perheensä, vaimo ja lapsi, olivat tässä onnettomuudessa menehtyneet. Hetkeä aiemmin olin huomioinut Qumranin alueella luolastojen taustalla olleen samankaltaisen uoman eli vadin. Nyt ymmärsin, että Jumala todella valvoo ja varjelee Sanaansa aina iankaikkisuuteen saakka, tuli eikä vesi voi sitä vahingoittaa.

Vuoritulppaani

Kaikki päättyy aikanaan, armonsa ei milloinkaan. Pyhiinvaellusmatkamme viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä kohteena oli ´vaeltaa´ autiomaan kautta kohti Tel Avivia. Eilatista bussimme suuntasi (8.4.1992) aamulla Negevin autiomaan kautta kohti Ben Gurionin lentokenttää. Tiedossamme oli puuduttavan pitkä ajomatka, likimain 350 km. Matkalla pysähdyimme Ramon Grater nimiselle levähdys- ja näköalapaikalle oikomaan puutuneita jäseniämme. Nähtävyys tarjosi kiveä ja tuhkaa silmän kantamattomiin. Lähdin jaloittelemaan vaikeakulkuiseen ja kivikkoiseen maastoon videokamerani kanssa. Edettyäni jonkin matkaa huomasin ihmeekseni kivikossa elämää, hentoja ruohotupsuja ja jonkun yksittäisen leskenlehteä muistuttavan kukan. Hämmästyin, kun huomasin kiven ja tuhkan keskellä kasvavan yksinäisen punaisen kukan! Vajaan kahden metrin etäisyydellä havaitsin vielä kolmen samanlaisen kukan ryhmän. Näky oli puhutteleva. Videoin näkemääni ja samalla huhuilin Ollia ja muita matkalaisia katsomaan tätä autiomaan yllätystä. Pidin näkemääni suurena ihmeenä. Kuinka oli mahdollista, että keskellä autiomaata oli elämää?

Myöhemmin sain kuulla, että kukka oli rauhoitettu ja nimeltään Saaronintulppaani (Vuoritulppaani), jota messiaaniset juutalaiset nimittävät Vapahtajan silmäteräksi. Israelissa oli satanut tammikuussa lunta varsin runsaasti, ja puusto oli kärsinyt melkoisista lumituhoista, kuten olimme matkalla havainneet. Lumen ansiosta vuorenrinteet viheriöivät ja kukoistivat 40 vuoden kuivuuden jälkeen. Kosteuden ansiosta autiomaahankin puhkesi uutta elämää.

Paluulennolla ryhmäämme kuuluvalla lempääläisrouvalla oli minulle tärkeää asiaa: ”Ei lopu jauhot vakastasi, eikä lampustasi öljy.” Hämmästyin kuulemastani. Olinhan haasteellisessa elämäntilanteessa, kyselemässä jatkanko työelämässä vanhaan malliin vai lähdenkö todella seuramaan Jeesuksen kutsua. Kotiuduttuani etsin Raamatusta kohdan jossa puhutaan jauhoista ja öljystä:

”Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle. Leski meni ja teki niin kuin Elia oli sanonut, ja heillä kaikilla riitti syötävää pitkät ajat. Jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt, sillä näin oli Herra sanonut Elian suulla.” Ensimmäinen kuninkaidenkirja 17:14–16

Luovuuden lähteelle

Matkalla otin paljon valokuvia. Kotiin palattuamme toimitin pikimmiten ottamani filmit kehitettäväksi. Kuvien valmistuttua katselin Negevin autiomaan Saaronintulppaani valokuvaa, ja se puhutteli: ”Tuhkasta nousee uutta elämää, ja tätä ihmettä minun pitää esitellä kaikille ihmisille”. Hätäinen luonne kun olen, laitoin asian välittömästi vireille. Lähetin kuvan Suomen Pipliaseuraan toivoen, että siitä painettaisiin postikortti raamattulähetystyön hyväksi. Innoissani odottelin vastausta, joka sittemmin tuottikin suuren pettymyksen. Valokuvasta painettiin pieni, noin tulitikkuaskin kokoinen Raamattukirjanmerkki varustettuna Raamatun tekstillä: ”Aavikko iloitsee, autiomaa iloitsee, aro riemuitsee, se puhkeaa kukkaan!” Jes. 35:1

Vuosia myöhemmin Saaronintulppaani valokuvasta painettiin Safed ry:n oman työn hyväksi postikortti, ´Sinulle! ´Kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Matka Jeesuksen jalanjäljissä pyhillä paikoilla inspiroi minua uudelle, todelliselle luovuuden lähteelle, Raamattuun. Kudontatarvikkeistani löytyi materiaaliksi sopivaa poppanakudetta ja tilkkulaatikosta nahkaa tehosteeksi. Kangaspuiden ääressä Pyhä Henki ohjeisti, opetti ja rohkaisi minua tutkimaan Jumalan sanaa ja perehtymään Jeesuksen elämään ja opetuksiin. Esimerkiksi Jeesuksen kärsimystä kuvasin ihmisen kädellä ja viidellä nahkaruoskalla, Jeesuksen kuolemaa nahkaisella ristillä Golgatan kummulla ja Hänen ylösnousemustaan taivaaseen johtavilla nahkaisilla tikapuilla. Yleensä luonnokset laaditaan paperille, mutta minulle ominaista oli tehdä luonnokset kutomilleni poppanakankaille. Inspiroiduin tästä mahdollisuudesta, ajattelin työnäkyni ´teltantekijänä´ puhjenneen idulle.

Kutsumus ja työnäky toteutui. Kuva Laukaan peruskoululta 2007

Ti 26.2.25

Ilmestys, kutsumus ja työnäky

Kevättalvella olin vastannut Jeesuksen kutsuun kyllä. Kesällä 1991 olin nähnyt yöllisessä ilmestyksessä avaran hallin (Reunanpalstan kuplahalli), jonne oli koottu Raamatun maan maisemista, Jeesuksen elämästä ja opetuksista kertovia kuvakollaaseja. Saatesanoina näille olivat: ”Raamattu tutuksi rakentamalla ja Jeesuksen tuntemiseen johdonmukaisesti ja päämäärätietoisesti.”

Kuvakaappaus Reunanpalstan kuplahallista

Tämä alkoi toteutua seuraavana vuonna. Jumala kutsui minut toipumisen matkalle, olinhan anonut, että Herra, tee elämälleni mitä ikinä tahdot, tässä olen. Hän tiesi elämäni olevan toivottomuuden umpikujassa. Saamani ilmestys inspiroi suuntaamaan ajatukseni uuteen, Raamatun sanan lupausten varassa. Jumala on uutta luova Jumala ja Isä, joka antaa tulevaisuuden ja toivon toivottamalle Jeesuksen tähden ja kautta. Elämässäni kääntyi uusi lehti.

Kutsumus edellyttää sitoutumista. Sitoutuminen puolestaan tuo kutsumuksen kantavan piirteen esiin. Esteet murenevat kutsumuksen toteuttamisen tieltä. Kutsumusta ajatellessa on hyvä muistaa, että Jumalan tahto on aina hyvä. Jumalalla oli suunnitelmia minunkin elämäni varalle.

”Profeetta sanoi: -Minä seison vartiopaikallani, asetun tähystämään saadakseni tietää, mitä Herra puhuu minulle, mitä hän vastaa valituksiini. Herra vastasi minulle: -Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea. Näky odottaa vielä toteutumistaan, mutta määräaika lähestyy joka hetki, se hetki tulee vääjäämättä. Jos se viipyy, odota, näky toteutuu varmasti ja ajallaan.” Hab. 2:1-3

To 20.2.2025

”Kuuntele mitä sinulle opetan!”

Tavanmukaisesti pyöräilin aamulla (15.3.1991) reipasta vauhtia Hollolasta Lahteen työpaikalleni käyttäen kevyenliikenteen väylää. Yöllä oli satanut lunta jonkin verran, mutta se ei pahemmin haitannut matkantekoani. Hollolan ja Lahden rajamailla on loiva nousu, joka normaalisti sujui helposti, mutta ei tällä kertaa. Hetkessä olin täysin voimaton, nousin pyörän päältä ja aloin taluttaa sitä. Pyhä Henki opetti: ”Minä olen sinun voimasi.” Nousin uudelleen pyörän päälle ja jatkoin matkaani. Päästyäni Päijät-Hämeen keskussairaalan kohdille sama toistui, voimani katosivat uudelleen: ”Minä olen sinun väkevyytesi.” Jatkoin taas matkaani, kunnes Tähtitornin kohdalla kolmannen kerran toistui sama tilanne: ”Minä olen sinun valosi.”

Seuraavana päivänä oli vuorossa retkipäivä Tampereelle. Kävellessäni aamulla Ollin kanssa bussipysäkille minun olikin palattava hakemaan vielä virsikirja matkaan kuin kaiken varalta. Toden totta, virsikirja olikin matkalla suureksi avuksi useampaan otteeseen. Bussimatkalla Jumalan vastustaja, kiljuva jalopeura, yritti syöttää ajatusmaailmaani masentavia ja pahoja asioita. Kaivoin laukustani virsikirjan ja lukiessani virren sanoja, rukouksia, ajatukseni rauhoittuivat. Virsikirja toimi matkalla rukouskirjana ja Jumalan vastustajan oli väistyttävä. Jumalan sana on totisesti voimallinen, väkevä ja vastaanottamisen arvoinen.

”Emme voi mitään omassa voimassa, vaan yksin Herran varassa, voimassa ja johdatuksessa. Herra, sinä olet minun voimani ja väkevyyteni, pakopaikkani hädän päivänä.” Jer. 16:19

Ti 11.2.2025

Kotikadulla

Tammikuisena sunnuntai-iltana 1992 olin kävelemässä kotiin Sanan ja rukouksen illasta. Kesken matkan jouduin yllättäen seisahtumaan. Eteeni laskeutui taivaallinen este, kiireinen kulkija pysäytettiin. Näin tummalle tähtitaivaalle muodostuvan kultaisin kaunokirjaimin sanat: ”Sinun isovanhempiesi esirukoukset on kuultu taivaassa.” Ilmestys säilyi sydämessäni pohdittavana, ja vähitellen ymmärsin, että rakkaat isovanhempani olivat eläessään todella rukoilleet minunkin puolestani ja että heidän rukouksensa oli kuultu myös taivaassa. Monet menneet tapahtumat saivat uuden merkityksen, ja minä aloin oppia ymmärtämään itseäni hiukan paremmin. Jumalan sydämeltä saatu kehotus vahvistui: ”Kun sinä rukoillen kuljet, niin minä sinua johdatan.”

Opiskellessani vuosina 2011–2012 sielunhoitoterapeutiksi Perheniemen kristillisellä opistolla tuli tehtäväksi laatia oma sukupuu ja elämänkaari. Ajattelin sen olevan minulle ylivoimaisen vaikeaa, koska tiesin hyvin vähän biologisen isäni historiasta, mutta päätin yrittää. Matkustin Hauholle, jossa olin syntynyt, tapamaan henkilöitä, joiden uskoin tietävän jotakin isäni historiasta. Tietoa löytyi hyvin vähän. Kuulin Tuuloksessa asuvasta henkilöstä, joka oli kaukaista sukua isälleni ja matkustin häntä tapaamaan. Vähänpä hänkin enää muisti, mutta sain tärkeän yhteystiedon ja lainaksi kirjan ´Laajoille hiekoille Hän vie minut lepäämään´, Eeva-Liisa Syrjä. Kirjasta sain tietoa, että isoisäni Erik Kanth’in isän veli Juho (Johannes) Syrjä (entinen Kanth 1897–1954) oli ollut Suomen lähetysseuran lähettinä Ambomaalla vuosina 1930–1948. Luettuni Eeva-Liisan kirjan päätin etsiä hänet käsiini, mikäli hän olisi vielä elossa. Googlaamalla löysin lukuisan määrän Eeva-Liisa Syrjä -nimisiä henkilöitä. Soittokierros tuotti lopulta tuloksen, tavoitin etsimäni Eeva-Liisa Vatasen, omaa sukua Syrjän, Kuopiosta.

Käymässämme puhelinkeskustelussa sain kuulla hyviä, minulle tärkeitä asioita isäni suvusta. Kuulin kuinka Juho Syrjä vaimonsa Annin (os. Syvänne) kanssa olivat Ambomaalla rukoilleet Suomen kansan ja tulevien sukupolvien puolesta. Tieto ilahdutti minua suuresti; isänikin puolen suvusta tuli jotain hyvää. Esirukousten lapset eivät joudu hukkaan.

Se, mikä meiltä elämässämme jää jäljelle ei ole suinkaan se, mitä olemme koonneet, vaan se, mitä me olemme antaneet. Kovalla vaivalla kokoon saatu ja jälkeen jätetty omaisuus ei puhuttele ketään, kun taas lähimmäiselle osoitettu rakkaus, hyvästä sydämestä lähteneet esirukoukset, ohjeistukset tai lämpimät rohkaisun sanat jäävät pysyvästi mieleen.

Kuva T Heinonen

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”. Joh. 3:16.

’Kerran taivaassa iankaikkisuudessa, Jumalan luona, saamme kokea jälleennäkemisen iloa ja riemua Kristuksen omina, lunastamina ja sovittamina. Tie taivaaseen on kaikille avoin, ja ennalta valmistettu.

Ti 4.2.25

Meillä ei sitten itketä!

Mummina epäonnistuin täysin. Pojanpoikamme oli ensimmäistä kertaa mummilla ja ukilla yökylässä. Päivä kului rattoisasti, mutta nukkumaanmenon aikaan alkoi pikkumiestä koti-ikävä vaivata. Itkukin siinä tuli. Mummi torui ja sanoi, että täällä ei sitten itketä. Itku vain yltyi, ja mummin tunteet nousivat pintaan ja hallitsemattomiksi niin, että naama punaisena huusin: ”Nyt suu kiinni, täällä ei yhtään itketä.” Tapahtumasta jäi minulle todella paha mieli ja valtava häpeä. Sopivan tilaisuuden tullen kerroin miniälleni tapahtumasta ja toivoin, että hän selvittäisi asian lapsen kanssa, koska minä en siihen itse vielä pystynyt. Illalla soi puhelin: ”Hei mummi, kyllä minä ymmärrän sinua, mummi!” Mikä olikaan mummin ongelma? Eihän kukaan voi ymmärtää tällaista mummin käytöstä.

Omille juurille

Jeesuksen parantava työ elämässäni jatkui. Huomasin syksyllä 2006 olevani aikuisopiskelijana Lahden Diakoniainstituutissa suorittamassa Lapsi- ja perhetyön perustutkintoa työni ohessa. Miksi? Opiskeluni edetessä käsitin, että minun tulisi perehtyä erityisesti lapsen varhaisen vuorovaikutuksen kehitykseen selvitelläkseni omien ongelmieni juurisyyt. Käsitellä ja käydä vaihe vaiheelta siihen kuuluvat kehitysvaiheet.

Oppitunnilla käsittelimme vanhemmuuteen liittyviä asioita. Tunnin päättyessä halusin tiedustella asiaan liittyvää opettajalta ja jäin odottamaan vuoroani. Odottaessani asia kirkastui: lapsenlapseni äidin ja isän ikävä oli nostanut ´mummin´ oman äidin ja isän ikävän itkemättömät itkut ja tunteet hallitsemattomasti pintaan. Minun lapsen itkuani ei otettu koskaan vastaan, ei myötäeletty eikä lohdutettu. Miten olisinkaan osannut myötätuntoisesti lohduttaa ikäväänsä itkevää lasta?

Tutkija Erik H. Eriksonin (15.6.1902–12.5.1994) kehitysteorian mukaan ihminen joutuu ratkaisemaan kriisejä eri elämänvaiheissa. Kriisit ja ongelmat voivat olla monenlaisia, mutta kussakin elämänvaiheessa on joitakin tiettyjä ja oleellisia kriisejä. Kehittymisessä edistyminen edellyttää edellisten kriisien ratkaisua. Ratkaisematta jääneet kriisit haittaavat tai estävät myöhempien kriisien ratkaisemisen. Erikson pohtii ihmisen persoonallisuuden kehitystä sosioemotionaalisesta näkökulmasta käsin. Samalla hän kuvaa vahvasti persoonallisuuden kehittymistä prosessina, joka jatkuu läpi koko elämän. Eriksonin teoriassa käydään läpi koko henkilön elämänkaari. Vaiheita kutsutaan kehitystehtäviksi. Yhdestä kehitystehtävästä selviäminen muodostaa suotuisan perustan jatkokehitykselle ja antaa lapselle itseluottamusta ja ymmärtämisen halua. Epäonnistuminen taas johtaa siihen, että lapsi jää ilman valmiuksia seuraavan kehitystehtävän ratkaisemiseen.

Opiskelujen edetessä pala palalta opin tunnistamaan ongelmieni juurisyitä ja työstämään niitä Erik H. Eriksonin tunnetuimman elämänkaaripsykologian ja psykososiaalisten kriisien teorian tukemana. Jokaisen elämättä jääneen kehitysvaiheeni työstin rukoillen ja auki kirjoitin vauvasta alkaen (mummon muistitietoja hyväksi käyttäen). Ymmärsin, että Pyhä Henki oli tällä matkalla henkilökohtaisesti minua ohjaamassa ja tukemassa. Mieleeni nousivat ne asiat, jotka olivat tärkeitä muistaa ja käsitellä, ymmärtää ja antaa anteeksi se, mitä anteeksiannettavaa olikin.

Ihmisen kasvu hylkäämisestä ja häpeästä yhteyteen

Osallistuin Kansan Raamattuseuran Vivamon kurssikeskuksessa Krito-ryhmänohjaaja koulutukseen elokuussa 2008. Yksi luennoista nousi ylitse kaikkien muiden. Musiikin professori Liisa-Maria Lilja-Viherlampi luennoi aiheenaan ´Ihmisen musiikillisuuden juuria ja ulottuvuuksia, ydinkokemuksista itseilmaisuun´. Luentonsa ohessa hän esitti meille cd:ltä kolme ääninäytettä. 1. Kuulimme odottavan äidin sydänäänet. Luento jatkui, 2. ääninäyte käsitti äidin ja kohdussa olevan lapsen sydänäänet. Tämä ääninäyte tuli jo ihoni alle. Ymmärsin, että nyt on odotettavissa jotakin dramaattista. Luento jatkui, ja viimeisenä kuulimme 3. ääninäytteen, jossa professori lauloi kehtolaulun.

Itkemättömät itkuni, äidin ja isän ikävä purkautui nyt massiivisen vahvana virtana vuosikymmenten takaa. Hyvin omakohtaisesti, konkreettisesti ja syvällisesti sain ymmärtää, mitä ovat emotionaalinen hylkääminen ja sen aiheuttamat haavat. Olin jäänyt vaille elämään kutsuvaa äidin ja isän rakastavaa katsetta, olin jäänyt vaille olemassaolon oikeutta vanhempieni lapsena. Tapahtuma antoi syvän ymmärryksen lapsuuteni ja elämäni vaiheisiin ja vajeisiin. Tämä oli minulle uskon vahvistukseksi ja vahvaksi todistukseksi Jumalan hoitavasta ja parantavasta työstä elämässäni.

Koulutuksen jälkeen kotiseurakunnassani järjestettiin Kritoryhmä. Toimin ryhmänvetäjänä yhdessä ryhmistä. Ryhmääni kuului viisi henkilöä, joista yksi oli nuorimies Ville (nimi muutettu). Erään illan ryhmätehtävään liittyen Ville toi oman lapsuudenkuvansa ja kertoi avoimesti menneisyydestään, lapsuudestaan ja nuoruusvuosistaan rankkoja asioita.

Ryhmässä rukoilimme hänen puolestaan uskon rukouksen, jonka jälkeen Ville kertoi kokeneensa, miten rautapanssari hänen yltään putosi kolisten lattialle. Kritoryhmä aikanaan päättyi, ja tapasin Villen sattumoisin muutamia kuukausia myöhemmin. Yllättäen hän otti povitaskustaan esiin läpinäkyvän pienen purkin, jossa oli muutama pilleri ja esitti kysymyksen: ”Sano, mitä näet?” Suoraan kysymykseen tuli yllättävän suora vastaus, sanoin näkeväni ´kuolleet luut´. Säikähdin sitä mitä tuli sanotuksi, sillä tiesin Villen käyttävän mm. mielialalääkkeitä.

Meni useita viikkoja, en nähnyt enkä kuullut Villestä mitään. Vietin useita unettomia öitä pohtien, mitä onkaan mahtanut tapahtua, kunnes tapasimme lenkkipolulla. Kun kuulin mitä hän oli tehnyt, järkytyin. Ville oli tehnyt oman henkilökohtaisen ratkaisunsa uskon varassa, kaatanut viemäriin kaikki mielialalääkkeensä. Jokainen voi tietysti tehdä mitä tahtoo, mutta pidin sitä kyllä uhkarohkeana tapana toimia. Tervehtyminen Villen elämässä kuitenkin käynnistyi, alkoi uusi elämä Jeesuksen seuraajana ja todistajana. Jeesus todella vapauttaa vankeja ja kahleissa eläviä, kuten Raamattu asian ilmaisee.

Ti 28.1.25

Alkuhuuto – haavoista arpiin

Kun -90 alkupuolella keskustelin seurakuntamme naispastorin kanssa lapsuuteni aikaan liittyvistä traumatisoineista kauhun hetkistä ja tapahtumista sekä vihantunteesta vanhempiani kohtaan, pastori neuvoi menemään metsään ja huutamaan. En osannut ottaa neuvoa todesta, vaan pidin sitä lähinnä vitsinä. Myöhemmin ymmärsin, että kehotus oli tarkoitettu vakavasti otettavaksi neuvoksi.

Kesällä 1991 osallistuimme Ollin kanssa Tanskaan suuntautuvalle ryhmämatkalle. Matkalla yövyimme mm. Veijen kaupungissa. Aamulla, 18.7. tutustuimme kaupungin elämään. Palatessamme hotellille katsoin hämmästyneenä vastaantulevaa perhettä. Oli jotain niin tuttua. Kohtasimme suojatien keskikorokkeella ja tiedustelin: ”Oletko sinä Leena?” Vastaus oli myönteinen ja tosi hämmästynyt (edellinen tapaaminen joskus -60 luvun loppupuolella) Leena perheineen oli kesälomamatkalla kuten mekin. Bussimatkamme jatkui Veijestä kohti Kööpenhaminaa. Matkalla pysähdyimme levähdyspaikalle jaloittelemaan. Suomaisilla rekisteritunnuksilla oleva auto kurvasi samalle levähdyspaikalle, ja Leena perheineen nousi autosta myös jaloittelemaan. Vaihdoimme kuulumisia ja saimme tietää, että hekin ovat matkalla Kööpenhaminaan, Legolandiin ja tivoliin.

Kuva Legolannista

Matkamme jatkui. Ryhmämme tutustui Kööpenhaminan kaupunkiin, Legolandiin ja muihin kaupungin nähtävyyksiin. Uskomatonta mutta totta, tapasimme Leenan perheineen vielä kolmannen kerran. Heiltä oli jäänyt tivolin laitelippuja käyttämättä, joten he ystävällisesti tarjosivat nyt niitä meille. Otimme ne iloiten vastaan ja tivolissa etsimme laitteen, johon liput oli tarkoitettu tietämättä mitä tuleman pitää.

Yllätys, yllätys; olimme menossa yhteen tivolin monista vuoristoradoista. Vaunun turvavyöt kiinnitettiin, ja vaunut lähtivät liikkeelle. Vuoristoradalla täydellisessä pimeydessä vaunumme ´lensi´ hurjaa vauhtia eteenpäin, ja minä huusin niin, ettei mitään rajaa. Se oli patoutuneen vihan ja ahdistuksen alkuhuuto vuosikymmenten takaa. Seuraava tuuletus tapahtui heti seuraavassa kohteessamme, Madame Tussaudin vahakabinetin kauhujen käytävällä. Huudettua tuli tuplaten.

Kuva Madame Tussaudin vahakabinetti ”Äiti Teresa”

Kotona matkakuvia lajitellessani muistin joskus nähneeni kuvan Edvard Munchin Huuto -nimisestä taulusta. Lähdetieto kertoi maalauksen kuvaavan sillalla seisovan henkilön elämässä eksistentiaalista ahdistusta, jossa henkilö huutaa ilmoille olemassaolonsa tarkoituksettomuutta ja mielekkyyttä. Vaikutuin syvästi, taulusta välittyi minunkin elämäni syvää kauhua ja ahdistusta.

Taivaallinen Ylilääkäri

Syksyllä -93 retkeilimme Lieksan seudulla. Elämyspäivän ohjelmaan kuului laskea puisella koskiveneellä Ruunaankosket. Valitsin veneestä keulapaikan, mahtavaa, halusinhan saada kaiken irti tulevasta matkasta. Alkumatkan kahden ensimmäisen kosken lasku sujui ongelmitta, kolmas olikin jo haasteellisempi. Vesimassa syöksyi veneeseemme ja minun pääni ylitse. Pää- ja niskanseutuni sai tuntea veden voiman. Onneksi ei käynyt pahemmin. Koskenlaskun lomassa pysähdyimme nuotiopaikalle nauttimaan retkieväistä. Leiritulen äärellä kuivattelin samalla märkiä vaatteitani ja sisäistäen ajatusta Jumalan operoineen migreeniongelmaani luonnon menetelmin. Totean lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, että Hän on totisesti parantajani, terapeuttini ja uudelleen rakentajani.

Turhaan olin vuosikausia etsinyt ja odottanut apuja migreenin hoitoon lukuisilta lääkäreiltä ja heidän määräämistään lääkkeistä. Turhaan olin etsinyt apuja ongelmaani moninaisista vaihtoehtohoidoista mm. akupunktiosta, homeopatiasta, hypnoosista, joogasta, kiropraktiikasta, ei-kristillisestä psykodraamasta, vyöhyketerapiasta sekä shiatsusta. Todellista ja konkreettista oli vain lompakon oheneminen.

Koskenlaskun jälkeen mietiskelin ihmetellen, mahtaisiko migreenillä ja hylätyksi tulemisen traumalla olla yhteyttä toisiinsa. Päädyin ajatukseen, että se voisi olla mahdollista, sillä emotionaalinen parantuminen on ilmeistä monissa Raamatun esimerkeissä:

”Jeesus oli sapattina eräässä synagogassa opettamassa. Siellä oli nainen, jota kahdeksantoista vuotta oli vaivannut sairauden henki. Hänen selkänsä oli pahasti köyryssä, eikä hän kyennyt suoristamaan itseään. Nähdessään hänet Jeesus kutsui hänet luokseen ja sanoi: Nainen, olet päässyt vaivastasi. Hän pani kätensä naisen päälle, ja heti tämä oikaisi selkänsä ja ylisti Jumalaa.” Luuk. 13:11–13

Ti 21.1.25

1. Elämä opettaa -armahtavaisuuteen!

Tapahtui työelämässä –80 luvun alussa

Istuin työvuorossani Lahden pääterveysaseman avohoidon ajanvarauspisteessä 80-luvun alkupuo­lella, kun iäkäs mieshenkilö toi sinne lääkereseptinsä uusintaa varten. Hämmästyin lukiessani resep­tistä miehen nimen, tuijotin edessäni seisovaa miestä, joka oli biologinen isäni. Sain vaivoin sano­tuksi koska resepti on noudettavissa, sitten katsoin mykistyneenä, kun isäni käveli pois. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut noin 35 vuotta.

Kuvituskuva Lahden pääterveysasemalta

Kohtaamisesta toivuttuani alkoi sydänalaani pikkuhiljaa nousta sääli isää kohtaan. Kudoin villapaidan ajatellen antavani sen isälle, vaikken tiennyt mistä hänet löytäisin. Lopulta kuitenkin päätin unohtaa isän. Luojalla oli toisenlaiset suunnitelmat.

Mitä isällesi kuuluu?

Kymmenisen vuotta isän tapaamisen jälkeen olimme puolisoni Ollin kanssa autolla liikkeellä, kun hän aivan yllättäen tokaisi: ”Mennäänkö Kanth’in Mattia tapaamaan?” Järkytyin kuulemastani ja vastasin että ei ainakaan tällä matkalla. Arvelin jo, että asioiden kulkuun oli puuttunut nyt isommat ´peukalot´. Seuraavana aamuna varhain sain asiaan vahvistuksen, nimittäin minä heräsin selkeään ohjeistukseen: ”Soita osoitetiedusteluun, ota selvää, missä isäsi asuu!”

Ymmärsin nyt Jumalan puuttuneen todella asioiden kulkuun ja tahdoin olla kuuliainen. Yksi puhelinsoitto Lahden Maistraatin osoitetiedusteluun ja isän osoite oli tiedossa. Kahvit tippumaan, kakkua sekä pullaa pakasteesta, tykö tarvikkeet koriin ja matkaan isää tapaamaan. Noustessamme Metsäpellontiellä olevan kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen, sydämeni oli pakahtua jännityksestä. Pelkäsin miten isä mahtaa tapaamiseemme suhtautua. Ovi raottui, Olli tiedusteli: ”Haluaks nähdä likkas?” Isän ilme oli paljon puhuva, mutta ovi avautui tupakan savusta siniseen yksiöön ja me astuimme isän kotiin. Kahvit juotuamme, Olli kehotti minua ja isääni seisomaan selät vastakkain. Hän laski kätensä meidän päidemme päälle ja sanoi: ”Olette aivan samanmittaiset.” Silloin ymmärsin, että Jumalan edessä ja silmissä isä ja minä olemme samalla viivalla.

Tapaaminen isän kanssa käynnisti mielenkiintoisen ja pitkäkestoisen prosessin. Tiedostin, kuinka tärkeää on perehtyä omaan henkilökohtaiseen, kuin myös kansamme ja maammekin lähihistoriaan ja sen tapahtumiin. Ymmärsin, että menneisyyttä ja historiaa en voi muuksi muuttaa, mutta sovintoon menneisyyden kanssa minulla on mahdollista päästä käsittelemällä ylisukupolviset taakkasiirtymät. Kiitollisena olen muistellut mummun ja tädin kertomuksia, jotka liittyivät lapsuuteni aikaisiin tapahtumiin ja omaan historiaani.

Vuosia myöhemmin kuvasin tapahtumapaikkoja sekä haastattelin henkilöitä, jotka tapahtumista jotakin tiesivät. Tahdoin tulla sinuiksi oman sirpaleisen, vaiherikkaan ja traumaattisen menneisyyteni kanssa.

”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” Ps. 139:23–24

2. Jumalan puhuttelussa

Ajatuksiini nousi varsin usein kysymys, mitä rippikoulussa tulikaan opittua kymmenestä käskystä? Etsin lopulta käsiini vanhan Katekismuksen ja perehdyin neljänteen käskyyn ja mitä siinä sanottiin. ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä. Mitä se on? Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme halveksi emmekä vihoita vanhempiamme tahi hallitusväkeämme, vaan pidämme heitä kunniassa, palvelemme heitä, olemme heille kuuliaiset ja pidämme heitä rakkaina ja kalliina.”

Jumalani edessä kyselin, kuinka minä voin vanhempiani kunnioittaa kaiken kokemani jälkeen?

Syksyllä 1998 työpaikallani soi puhelin. Entinen työtoveri Veteraanien vastaanotolta soitti tiedustellen, tiedänkö mitä isälleni kuuluu? Enhän tiennyt, koska oli kulunut muutama vuosi edellisestä tapaamisestamme. Tunsin piston sydänalassani, ja mielessä kävi ajatus, onko isä kuollut? Hoitaja kertoi: ”Isällesi kuuluu hyvää, eikä juo enää. Odottaa vain tytärtään käymään, ja kotiavuilta terveisiä.” Seuraavana aamuna ajoimme Ollin kanssa isää tapaamaan. Yllätys olikin melkoinen, emme löytäneet isää Metsäpellontien osoitteesta. Monien vaiheiden kautta löysimme hänet Viherlaaksontien vanhustentalosta, uudesta kodista.

Isä ei sanallakaan kysynyt, miksi emme olleet käyneet, mutta sanoi, että ei ole enää juonut. Surullisena huomioin isän kunnon huonontuneen. Kävi mielessä, olisiko jotakin vakavampaa.

Kevättalvella 1999 isä täytti 75 vuotta. Syntymäpäivän kahvihetkemme päättyi syvälliseen keskusteluun Jumalan taivaasta ja pelastuksen asiasta. Isä sanoi uskovansa Jeesukseen. Luin isälle pienoisevankeliumin:

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän…” Joh. 3:16–18

Seuraavana syksynä isän terveys petti lopullisesti. Lääketiede ja lääkärit nostivat kädet pystyyn, aggressiivisesti levinnyt keuhko- ja mahasyöpä johti pikavauhtia palliatiiviseen hoitovaiheeseen. Hieroessani isän kylmiä nilkkoja ja jalkateriä muistoissani tunnetasolla ikkunalasit helisivät. Tunsin syvää sääliä isää kohtaan miettien samalla ihmisen elämän tarkoitusta.

Aivan joulun kynnyksellä sairaalasta tuli puhelinsoitto, voisinko tulla heti? Isän sydän vielä sykki. Siunasin isän Herran siunauksella rukoillen Jumalan armoa ja anteeksiantoa Jeesuksen Kristuksen tähden ja kautta isäni ja itseni kohdalle.

Isä-Matin muistolle

Syksystä jouluun, pienen tovin yhteistä matkaa kulkea saatoin, vierellä isän. Sairasvuoteesi äärellä, kättäsi koskettaa. Tuli puhelinsoitto jälleen, aamuna joulukuun. Isällesi huonoa kuuluu, voitko tulla heti? Isä lepäsi siinä, ei tiennyt mitään. Käsi käteesi tarttui, vielä elämä suonissa sykki. Rukoukseen sydän hiljaa taipui, Herra armahda, Herra armahda meitä. Kohta isä nukkui pois.

Olin uuden tilanteen edessä. Huomasin pian olevani isä-Matin ainoa lähiomainen virkaholhoojan lisäksi, joten minun tuli tarttua käytännön asioiden hoitoon. Selvitettäviä ja aikaa vieviä asioita kertyi yllättävän paljon: sairaala, hautaustoimisto, seurakunta, veteraanitoimisto, muistotilaisuuden järjestelyt sekä isän kodin tyhjentäminen ja siivous.

Isä-Matin siunauksen Levon kappelissa suoritti pastori Mirja Salminen uudenvuoden aattona 1999. Pastori puhui koskettavasti: ”Kaikki olemme kerran samalla viivalla Kolmiyhteisen Pyhän Jumalan edessä.” Saattoväki koostui Ollin ja minun lisäksi kotiavuista, jotka olivat isän asioita hoitaneet, sekä Hollolan seurakunnan ylistyskuorolaisista. Lauloimme isän muistoksi vanhan hengellisen laulun taivaasta: ´Olen kuullut, on kaupunki tuolla.´

Muistotilaisuuden järjestin Safedin toimitiloissa, Hollolan Soramäessä. Siellä olivat läsnä isän siunauksen suorittanut pastori sekä kuoroystäviä. Kutsusta huolimatta äitini kieltäytyi osallistumasta isän siunaus- ja muistotilaisuuteen. Olin todella pettynyt ja surullinen. Vanhempieni avioerosta oli kulunut yli 50 vuotta, eikä vieläkään anteeksi edes kuoleman edessä.

Myöhemmin kantaessani isän tuhkauurnaa Veteraanien muistolehtoon tunsin taivaallisen rakkauden ja rauhan kosketuksen sydänalassani. Laskin uurnan hautaan, joka oli kaivettu valitsemani kiven juureen. Siunasin isän maalliset jäännökset Herran siunauksella ja peittelin uurnan isänmaan multaan. Kaikki oli anteeksi annettu isän ja minun välillä myös tunnetasolla. Veteraanien muistolehto oli sydäntä koskettavaa katseltavaa. Kalmiston luonnonkivet ja hiljaisuus kertoivat lukuisista veteraaneista, jotka olivat aikoinaan puolustaneet ja taistelleet tämän ihanan maan itsenäisyyden säilyttämisen puolesta. Nyt myös minun isästäni. Jäin vielä toviksi mietteisiini ja pohtimaan minkälaisen muistolaatan isän hautakiveen teettäisin. Samassa nousi ajatuksiini edellisen kesän tapahtuma.

Ihastelin kesäaamun kauneutta ja auringon paistetta keittiömme ikkunasta. Huomasin lintulaudalla talitiaisen nojaavan oudosti lintulaudan seinustaan. Olin siitä huolissani, sillä tiesin jääväni yksin kotiin. Olli tuumasi tilanteesta, ettei mitään hätää, se vain lämmittelee auringonpaisteessa. Myöhemmin päivällä huomasin kuitenkin linnun makaavan kuolleena lintulaudalla. Pitikö minun haudata lintu? Enhän voinut sitä jättää aurinkoon odottamaan Ollin paluuta. Etsin työrukkaset ja varastosta lapion. Kaivoin linnulle kuopan kotipihassamme olevan kiven juureen ja laskin linnun haudan lepoon. Itkin niin, ettei mitään rajaa.

”Lintulauta” ison kiven päällä

Seisoessani puoli vuotta myöhemmin isäni haudalla oivalsin, että Jumala valmistelikin minua edellisenä kesänä kohtaamaan kuoleman läheisyyttä luontokappaleen välityksellä. Ajattelin, että tämä on sitä Jumalan hyvää huolenpitoa ja armoa.

Yllätyksen yllätys, perunkirjoituksen yhteydessä virkaholhoojan taholta ilmeni, että isällä oli jonkin verran säästöjä, ja minä olin ainoa perijä. Olihan aikamoinen ihme, että alkoholisti-isältä oli jäänyt rahaa säästöön. Kaikella on tarkoituksensa.

”Tee telttasi sija suureksi, levitä säästelemättä kangasta asumustesi katoksi! Pidennä köydet, iske lujaan vaarnat. Sinä laajenet oikealle ja sinä leviät vasemmalle, sinun jälkeläisesi perivät muukalaisten maat ja asuttavat autioiksi jääneet kaupungit. Älä pelkää, ei sinua enää nöyryytetä, älä häpeile, et sinä jää häväistyksi…” Jes. 54:2-4

Jesajan kirjan rohkaisevat sanat saivat ottamaan uusia askeleita kutsumukseni tiellä. Marraskuussa 1997 olin ostanut metsärahoillani Hollolan Soramäestä, Kiinteistö Oy Vesalan keskuksesta 95m² liikehuoneiston Safed ry:n kokous- ja näyttelytoimintaa ajatellen. Samasta kiinteistöstä tuli lokakuussa 2000 myyntiin 42 m² liikehuoneisto. Sijoitin tähän huoneistoon saamani perinnön, joka oli eurolleen kauppahinnan suuruinen. Tila sai palvella Safedin verstastilana toistakymmentä vuotta.

3. Sovintoon kaikkien kanssa

Pyhä Henki muistutteli uudelleen ja uudelleen minua tapahtumasta, jolloin olin saanut sisarpuolen. Halusin parantua katkeruudesta ja kyynisyydestä, mutta miten siinä voisin edetä olikin jo vaikeampi kysymys. Luottaen laitoin kuitenkin toivoni Jumalan armoon ja apuun tietäen, että anteeksi pyytäminen ja anteeksiantaminen lähtevät asenteesta. Minun tuli ryhtyä ajatuksista tekoihin.

Matkustin 90-luvun alkupuolella kolme eri kertaa äitiä tapaamaan anteeksipyynnön merkeissä. Kolmas kerta toden sanoi: ”Voisitko antaa anteeksi kaiken sen vihan, jota olen tuntenut sinua kohtaan lapsuudestani saakka?” Äiti käveli pois sanaakaan sanomatta, ja minä palasin pettyneenä kotiin. Olin tehnyt aloitteen, muutahan en voinut. Ajan oloon huomasin tuntevani hienoista säälintunnetta äitiä kohtaan. Tiesin, että huonosti käyttäytyvä ihminen vierittää taakkaansa eteenpäin. Hän heijastaa sitä muihin ja kuvittelee, että vapautuisi sillä tavalla. Ihminen on aina kuitenkin vastuussa omista teoistaan. Tärkeintä on korjata tilanne. Se on sydämen asenne, joka vapauttaa mielenrauhaan.

Kesällä 2017 äidillä oli varattu vastaanottoaika terveyskeskukseen, ja lupauduin mukaan saattajaksi. Lääkäri oli tunnin myöhässä ja vastaanotolla vierähti aikaa vielä sama mokoma. Olin valmiiksi väsynyt aamupäivän kotiaskareistani ja kärsivällisyyteni oli jo koetuksella. Tästä huolimatta halusin kutsua äidin vielä iltapäiväkahville. Kahvipöydässä puhumattomat asiat yllättäen ryöpsähtivät pintaan vuosikymmenten takaa, olinhan työstänyt omia traumaattisia lapsuudenkokemuksiani vuosikausia. Tapahtumapaikat olin käynyt kuvaamassa ja kirjoitin ne auki kuva kuvalta, pala palalta. Lopuksi olin laatinut tapahtumista kuvitetun kirjan nimeltä ´Lupaus kantaa´. Ojensin nyt kirjan äidille nähtäväksi ja pyysin häntä lukemaan, mitä olin siihen kirjoittanut. Äiti ensin kieltäytyi, mutta luki sitten, kun en suostunut antamaan periksi. Yllättäen äiti pyysikin anteeksi, ja halasimme todennäköisesti ensimmäisen kerran. Hän, joka meitä on ensin rakastanut, kulkee vierellämme auttaen ja armahtaen vaikeimmissakin ihmissuhteissamme, joihin liittyy oleellisesti juuri armahtaminen ja anteeksiantaminen:

”Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut.” Ef. 4:32

Lokakuussa 2019 osallistuin Hollolan seurakunnassa järjestettyyn Hiljaisuuden retriittiin. Enpä osannut aavistaa, miten merkitykselliseksi se loppupelissä muodostui. Siitä lyhyesti: jokavuotiset äidin syntymäpäivät aiheuttavat minussa vahvoja negatiivisia tunteita, niin tänäkin syksynä. Juhla päättyi osaltani ikävällä tavalla.

Naapuritalon paraatiportaat

Jälkeenpäin asiaa pohdiskellessani ymmärsin, että olen todella katkera. Jumala puhuu meille tavalla jos toisellakin. Aamuyöllä 9.10.2019 (äidin syntymäpäivä) näin unen, jossa lakaisin lunta mummulan naapurin paraatiportailta. Puhdistettuani portaat ryskytin ovea päästäkseni sisälle, mutta ovi oli ja pysyi lukittuna. Minulta evättiin pääsy juhlataloon!

Herättyäni etsin Raamatusta Heb. 12:15: ”Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmioita, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet.” Ymmärsin unen olevan Jumalan sydämeltä ja muistutuksena minulle; taivaaseen ei ole asiaa katke-rilla ihmisillä, joten olisi korkea aika vielä selvitellä äidin kanssa katkeruuteen liittyvät ´taakkasiirtymät´. Ihmetellen huokailin Jumalan puoleen, että millä tavalla tätä vaikeaa asiaa voisin lähteä äidin kanssa käsittelemään. Etsin käsiini valokuvan vuodelta 1931. Kuvassa äitini istui keskellä oikealla näillä kyseisillä portailla. Sekä kuvan, jossa istun isoäitini veljen tekemässä vesikelkassa 1994. Ajattelen näiden vanhojen valokuvien olevan profeetallisia.

Valmistellessani kevättalvella 1994 ´Raamattu elää koskettaa´ -näyttelyäni minun tuli valmistautua siihen mielestäni aika erikoisella tavalla: helmikuussa matkustin mummolaan, katkoin omenapuun ja lehtikuusen oksia, jotka sitten kotona asettelin veteen ´jalostumaan´. Seuraava projekti oli valmistaa velipuoleni kanssa kuvassa näkyvä iso risti ja etsiä mummuni veljen tekemä vesikelkka, joka löytyi Hämeenlinnan seudulta. Kelkkaan minun tuli valmistaa mustasta sametista oma syntisäkkini. Kuvassa ajattelin istuvani menneisyyteni kivireessä.

”Teidän vanhuuteenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” Jes. 46:4

Edesmennyt psykiatri ja psykoanalyytikko Martti Siirala kiteytti taakkasiirtymän käsitteen 60-luvulla näin: ”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi, taakkasiirtymäksi.” Taakka syntyy, kun ihminen ei saa traumatilanteissa riittävästi tukea ympäristöltään, lapsi huoltajiltaan. Hän ei pysty kohtaamaan painolastia, vaan eristää sen piilotajuntaansa.

Psykoanalyytikko Pirkko Siltalan mukaan taakkasiirtymät vaikuttavat ihmisen koko elämänkaaren ajan, syntymästä kuolemaan fyysisinä tai psyykkisinä ongelmina, ellei niitä tiedosteta ja käsitellä. ”Kaiken muun voi korjata ja korvata, paitsi Elämän.” On totta, ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta menneisyyden vaikutuksia on mahdollista muuttaa. Meitä suomalaisia on usean sukupolven ajan kasvatettu ja opetettu ajattelemaan itsestämme usein väärällä tavalla. Oman elämänhistoriamme tuntemus myös vapauttaa armahtavaisuuteen ja anteeksiantamiseen sydämen tasolla lähisuhteissa ja suhteessa omaan itseen. Resilienssi, muutosjoustavuus, on tahtoratkaisu, osa rakennemuutoksen hallintaa omaan lähihistoriaan. Mahdollista on ojentautua uuteen ja terveempään Jumalan armon varassa.

21.1.2025

Mitä olen oppinut 78 ikävuoteni aikana. Tänään pohdin kiitollisuutta, vaikkakin ikävän ja kaipauksen sävyissä. Aviopuolison ja elämänkumppanin yhtäkkinen menetys aiheutti sydämen särkymisen. Voiko siitä koskaan toipua?

Kiitollisuus! Jumalan sana kehottaa meitä kiittämään kaikesta, joka tilassa. (1 Tess. 5:1-28)

Mitä kiitettävää minulla on? Aamukahvini juon yksin! Huolehdin yksin arjen kaikista asioista!

Kyllä minulla on kiitettävää! Saimme yhdessä aviopuolisoni kanssa jakaa kokonaista 58 rikasta elämän vuotta iloineen ja suruineen. Lapset, lapsenlapset, ystävät, he ovat kantaneet raskaimman ajan yli rukouksin, läsnäolollaan tukien ja lohduttaen.

”Aamu ei tiedä mitä ilta tuo tullessaan”.