Elämän tiellä, varjosta valoon…

1_19 kuin myös

Marjatta kesällä 1948

…toukokuussa 2019 ilmestyneessä kirjassani kerron osattomuudesta olemassaoloon ja yhteyteen. Kysymykseni mikä minua vaivaa? vei elämää suurempaan seikkailuun Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan varassa ja johdatuksessa. Tiedostin ongelmiani ja päätin lopulta tehdä töitä niiden selvittämiseksi. Polkuni varrelta poimin kolme inspiroivaa sanaa: Tiedosta, Tunnista ja Tunnusta. Kuvasin tapahtumapaikkoja, haastattelin henkilöitä jotka tapahtumista vielä jotakin tiesivät. Sanoilla ja kuvilla on merkitystä.

Kansi 1 (2)

 

Kirjaa Elämän tiellä, varjosta valoon pdf tiedostona on mahdollista tilata sp.makaru46@gmail.com tai puh 0400-883482
PDF kirjan hinta 10 €.

 

 

 

Muutama ”otos” Elämän tiellä – Varjosta valoon matkastani ylisukupolvisista taakkasiirtymistä toipumiseen.

Juurille
Lapsi näkee ja kuulee, vaikka asioista hänelle ei kerrottaisi. Hän on hyvin herkkä aavistamaan salaisuuksia ja kovin herkkä niiden vaikutuksille kehitysvaiheensakin vuoksi. Lapsi lukee aikuisia, ympäristön ilmapiiriä ja tapahtumia, erilaiset eleet ja äänenpainot kertovat lapselle, onko kyseessä asia, josta voi puhua tai jota on syytä välttää. Mikäli vanhemmat eivät halua kertoa salaisuutta, joka kuitenkin aiheuttaa vanhemmille paljon henkistä painetta ja tunnestressiä, lapsi aistii tämän paineen ilman tulkitsemisen mahdollisuutta.

Jokaisella meistä on oma ja ainutlaatuinen perheeseen liittyvä tausta ja historia. Tämän lisäksi meillä suomalaisilla on kansakuntana omat yhteiset koetut sota- ja kapinavuodet. Vuosi 1918 oli kansamme historiassa varsin traumaattinen, joka merkitsi kansamme kohtalokasta kahtiajakautumista. Kansallisten haavojen vaikutuksia on vähätelty, liian vähän huomioitu selvitettäessä häpeän lähteitä ja taakkasiirtymiä.

On totta, ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta menneisyyden vaikutuksia on mahdollista muuttaa. Meitä suomalaisia on usean sukupolven ajan kasvatettu ja opetettu ajattelemaan itsestämme usein väärällä tavalla.

Oman elämänhistorian tuntemus vapauttaa myös armahtavaisuuteen, anteeksiantamiseen sydämen tasolla lähisuhteissa ja suhteessa omaan itseen. Resilienssi, muutosjoustavuus, on tahtoratkaisu, osa rakennemuutoksen hallintaa omaan lähihistoriaan. Tiedostin ongelmat, katsoin totuutta suoraan silmiin ja tein niistä tiliä, jonka jälkeen on ollut mahdollista ojentautua uuteen ja terveempään Jumalan armon varassa.

 Elämän kipupisteitä

Kansan Raamattuseuran kurssikeskuksessa Vivamossa huhtikuussa -85 järjestettiin Terveydenhuoltoväelle suunnattu seminaari, ”Elämän kipupisteitä.” Työtoverini kutsui minutkin mukaan. Asetin lähdölleni yhden ehdon. Mikäli työnantajani maksaa kurssin aiheuttamat kulut, siinä tapauksessa voin lähteä mukaan. Uskomatonta mutta totta, Lahden kaupunki maksoi virkistysrahastosta anomani kyseisen viikonlopun tapahtuman kulut.

Seminaarin anti tuli suoraan ihoni alle. Lauantai-iltana Särkyneen sydämen kirkossa evankeliumin sana kosketti tuntoani syvältä ja vahvasti. Puheenvuoronsa päätteeksi evankelista Eliina Heinonen esitti alttarikutsun: Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtä tekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.”   Matt. 11:28

Omalla tunnollani synnit painoivat raskaana. Häpesin mitä oli tullut tehdyksi, se ahdisti, masensi ja syyllisti. Alttarikutsu oli tarkoitettu nyt juuri minulle. Särkyneen sydämen kirkossa lauantai-iltana sielustani henkivalloissa käytiinkin todellista kamppailua. Sieluni silmin näin, kuinka Jumalan vastustaja, Saatana, ilmestyi sarvineen, häntineen ja hankoineen vasemmalle puolelleni seisomaan. Oikealla ylhäällä näin kuvan Betlehemin yön tapahtumista Paimenten kedolla, missä enkelit ilmestyivät paimenille sanoen:

Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” Luuk. 2:10–11

 Juuri ja juuri hoiperrellen pääsin alttarikaiteen ääreen, polvistuin Kristuksen ristin juurelle itkien ja katuen syntejäni, joita en pystynyt vielä yksilöimään. Kuulin synninpäästön armahtavat sanat:” Ole turvallisella mielellä, kaikki sinun suuret syntisi on anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.” Ailahduksen omaisesti tunsin olevani vapautunut niin henkisesti kuin fyysisestikin syntieni painolasteista. Seuraavana päivänä Vivamon luontopolulla Jumalan armon ja rakkauden kohtaaminen houkutteli minut mielenkiintoiseen, haasteelliseen ja vuosikymmeniä kestäneeseen prosessiin. Selvittelemään perin juurin moninaisten, monimutkaisten ongelmieni juurisyitä.

Alkuhuuto

Keskustellessani -90 luvun alussa seurakuntamme naispastorin kanssa lapsuuteni aikaan liittyvistä traumatisoineista kauhun hetkistä ja tapahtumista sekä vihantunteesta vanhempiani kohtaan, pastori neuvoi menemään metsään ja huutamaan. En osannut ottaa neuvoa todesta, vaan pidin sitä lähinnä vitsinä. Myöhemmin ymmärsin, kehotus oli tarkoitettu vakavasti otettavaksi neuvoksi.

Kesällä -91 osallistuimme Ollin kanssa Tanskaan suuntautuvalle ryhmämatkalle. Matkalla yövyimme mm. Veijen kaupungissa. Aamulla tutustuimme kaupungin aamuelämään. Palatessamme hotellille, hämmästyneenä katsoin vastaantulevaa perhettä. Oli jotain niin tuttua. Kohtasimme suojatien keskikorokkeella ja tiedustelin, oletko sinä Leena? Vastaus oli myönteinen ja tosi hämmästynyt. Leena perheineen oli kesälomamatkalla, kuten mekin. Bussimatkamme jatkui Veijestä kohti Kööpenhaminaa. Matkalla pysähdyimme levähdyspaikalle jaloittelemaan. Suomaisilla rekisteritunnuksilla oleva auto kurvasi samalle levähdyspaikalle, ja Leena perheineen nousi autosta myös jaloittelemaan. Vaihdoimme kuulumisia, saimme tietää että hekin ovat matkalla Kööpenhaminaan ja tivoliin.

Matkamme jatkui, ryhmämme tutustui Kööpenhaminan kaupunkiin, Legolandiin ja muihin kaupungin nähtävyyksiin. Uskomatonta, mutta totta, tapasimme Leenan perheineen vielä kolmannen kerran. Heiltä oli jäänyt tivolin laitelippuja käyttämättä, joten he ystävällisesti tarjosivat nyt niitä meille. Otimme ne iloiten vastaan, ja tivolissa etsimme laitteen johon liput oli tarkoitettu, tietämättä mitä tuleman pitää.

Yllätys, yllätys, olimme menossa yhteen tivolin monista vuoristoradoista. Vaunun turvavyöt kiinnitettiin ja vaunut lähtivät liikkeelle. Vuoristoradalla täydellisessä pimeydessä vaunumme ´lensi´ hurjaa vauhtia eteenpäin, ja minä huusin niin, ettei mitään rajaa. Se oli patoutuneen vihan ja ahdistuksen ”alkuhuuto”, kauhunhuutoa vuosikymmenten takaa. Seuraava tuuletus tapahtui heti seuraavassa kohteessamme, Madame Tussaudin vahakabinetin kauhujen käytävällä. Huudettua tuli tuplaten.

Kotona matkakuvia lajitellessa muistin joskus nähneeni Edvard Munchin, Huuto, nimisen taulun. Lähdetieto kertoi maalauksen kuvaavan sillalla seisovan henkilön elämässä eksistentiaalista ahdistusta, jossa henkilö huutaa ilmoille olemassaolonsa tarkoituksettomuutta ja mielekkyyttä. Vaikutuin syvästi, taulusta välittyi minunkin elämäni syvää kauhua ja ahdistusta.

Huuto

Pietarin kaupunki jäi taaksemme upeine palatseineen, sinne jäivät myös kerjäläisäidit itkevine lapsineen. Olin mukana Launeen seurakunnan järjestämällä Aunuksen matkalla keväällä -96 ja palaamassa Viipurin kautta Suomeen. Istuin bussin takaosassa katsellen ohikiitäviä maisemia. Huomioni kiinnittyi kahteen pikkupoikaan, jotka olivat nousemassa maan pinnalle jonkinlaisen tunnelin suuaukosta. Ajattelin heidän olevan katulapsia, joista niin paljon tuolloin puhuttiin. Matkamme jatkui ja pääsimme turvallisesti kotiin. Seuraavana päivänä rukousystävä soitti tiedustellen matkani kuulumisia. Kerroin hänelle ristiriitaisista kokemuksistani, henkeäsalpaavan upeasta Pavlovskin palatsista, Hatsinassa, sekä Pietarin kaduilla ryysyissä kerjäävistä äideistä parkuvine lapsineen. Kertoessani maan alta nousevista pikkupojista, nousi syvältä sydämestäni tuskan huuto. Oivalsin samassa, että kipu nousikin omasta hylätyksi tulemisen haavastani.

Tanskan ja Venäjänmatkojen kokemukset avasivat lapsuudessa kokemani ”haavat”. Alkuhuutoni Kööpenhaminan tivolin vuoristoradalla oli merkityksellinen, sillä patoutuneet ahdistuksen-, kauhun- sekä vihantunteet pääsivät purkautumaan. Edvard Munchin taulu: ”Huuto”, joka symboloi eksistentiaalista ahdistusta, vahvisti, että olen kulkemassa oikeaa tietä päästäkseni sovintoon menneisyyteni, itseni ja Jumalani kanssa.

Mistä kenkä puristi?

Tiedostin omia ongelmiani -80 luvulla, ajattelin, näin ei voi jatkua. Olin etsinyt apuja vieraista vääristä lähteistä, joka pahensi tilannettani. Psykologin kanssa käymäni keskustelut hengellisestä viitekehyksestä käsin, auttoi löytämään oikealle tie. Olli Karisteen organisoimasta Netto- vertaistukiryhmästä sain ensiapua ja rohkaisua.  Seuraavat askeleet johdattivat vuonna -89 Kansan Raamattuseuran järjestämään tilaisuuteen Lohjan Vivamoon. Seminaarissa tarjottiin minulle työkaluja ongelmieni selvittelemiseksi.  Kuulin kolmen T:n menetelmästä: Tiedosta, Tunnista ja Tunnusta. Jumalan armollisessa johdatuksessa sain myöhemmin tarttua näihin tärkeisiin, kolmeen sanaan.

Tiedostin: Ongelmia vuorovaikutussuhteissa, tunteet hukassa. Toimimattoman kodin perintö rasitti elämääni. Hahmotin asian niin, että sodan jälkeen syntynyt sukupolvi, johon itsekin kuulun, maksamme vielä osaltamme sotavelkaa moninaisina tunne-elämän ongelmina, riippuvuuksina ja taakkasiirtyminä. Perusturvattomuus pakottaa olemaan jatkuvasti liikkeellä, hakemaan turvaa ja kokemaan jatkuvasti pettymyksiä.

 Tunnistin: Lähihistoria, mitä oli tapahtunut niin hyvässä kuin pahassakin? Nuoruudessani hain tiedostamattani turvallisuutta perusturvattomuuteeni erilaisista riippuvuutta aiheuttavista kohteista, kuten lääkkeistä, tupakasta, alkoholista, jotka aiheuttivat henkisen riippuvuuden lisäksi fyysistä riippuvuutta. Myöhemmin vielä käsitin olevani lohtusyöppö, läheisriippuvainen ja työnarkomaani. Syöminen lihotti, ihmisten mielipiteet ohjasivat elämääni. Työnarkomania vei kaiken vapaa-ajan ja eristi muista ihmisistä. Riippuvuuksien uhreina sairastamme usein todellisuudessa kaikki samaa sairautta, perusturvattomuutta. Toimimattoman kodin lapsi kasvaa useimmiten turvattomaksi ja valmistautuu epäonnistumisiin. Sanonta ‘kaikki vaikuttaa kaikkeen‘ pitää pitkälle paikkansa. Tiedostin, että ongelmieni ratkaisu ei olekaan turvallisuuden hakeminen ulkoa sisälle, vaan ratkaisu perustuu sisäisen turvattomuuden murtumiseen ja turvallisuuden kehittymiseen Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan läsnäolossa ja armossa.

Tunnustin: Olin tehnyt virheitä ja syntiä jotka tuli selvittää. Olin kuullut, että vain totuus tekee vapaaksi. Anteeksianto on sitä että hyväksyn menneisyyteni ja lakkaan toivomasta että se olisi ollut toisenlainen. Ainoa mitä menneisyydestäni voin muuttaa, on tapa jolla sitä tarkastelen.

En voi koskaan menettää oikeutta solmia rauhaa oman todellisuuteni kanssa, päästä sovintoon oman elämäni kanssa. Ei ole koskaan liian myöhäistä luoda onnellista menneisyyttä.

”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? ”Ps. 139:1-7