Minun varjoni…

…katkelmia työn alla olevan kirjan aiheista Savenvalajan pajassa, matkasta savesta astiaksi. Tosi tarinat kertovat suostumisesta Jumalan hoitopöydälle käsittelemään elämän matkalla syntyneitä ongelmia ja traumoja. Jeesukselle Kristukselle kaikki on mahdollista. Kirja, Minun varjoni – sovintoon Elämän kanssa, on oikolukuvaiheessa.

1_1 1948

Marjatta kesällä 1948

Vanhempieni traagisen avioeron ja toimimattoman kodin tapahtumat sinetöivät minunkin matkaani monilla ongelmilla. Traumatisoivien kokemusten ja niiden seurausten merkitystä ei osattu 1940-luvun lopulla oivaltaa eikä ymmärtää.

LASINEN LAPSUUS – TRAUMATISOITUNUT ELÄMÄNI

Tammikuisena yönä vuonna 1947 olin vain muutaman viikon ikäinen vauva ja nukuin pärekorissani.  Äiti oli lukinnut kotimme oven, sillä isä riehui humalassa pihapiirissä. Kun isä ei päässyt sisälle, hän hurjistuneena rikkoi kotimme  ikkunat. Lasit helisivät,   ja pakkanen paukkui sisään. Neuvokas äitini laittoi tulet hellaan, nosti vesikattilan liedelle ja asetteli minun korini höyryävän kattilan päälle lämpimään. Välittömästi näiden pelottavien yöllisten tapahtumien jälkeen muutimme äidin kanssa mummolaan turvaan.

Keväällä juopunut isä tuli kostoretkelle. Raivoissaan hän aikoi polttaa isovanhempieni talon asukkaineen päivineen. Onneksi palo huomattiin  alkuvaiheessa ja saatiin sammutettua. Varjelus oli taivaallinen.

HÄÄVALMISTELUJA

1_5-2-1948-trauman-hiekkakasan-paikka-2

…nyt paikalla kasvaa kukkia

Kesällä 1948 valmisteltiin tätini häitä. Minä leivoin pihan hiekkakasalla omia kakkujani. Yllättäen pihaan ajoi kuorma-auto. Siitä astui ulos isä, joka tuli rehvakkaasti tytärtään tapaamaan. Kun tunnistin isän, hiekkaleikkini jäivät kesken ja pinkaisin pakoon Puimalan mäelle, jossa sijaitsi pappani perunavarastot. Shokkitilassa piilouduin ylisillä oleviin pahnoihin. Jonkin ajan kuluttua kuulin hätääntyneiden ihmisten juoksevan huudellen minua nimeltä. En kuitenkaan pystynyt vastaamaan heille, sillä olin pelästyksestä menettänyt puhekykyni. Edellä kerrotut tapahtumat vaikuttivat minuun syvästi. Sairastelin hyvin paljon. Muistan mummon minua katsoessaan usein huokailleen: ”Voi, voi, olet kuin kuoleman kuvatus”. Ahdistava pelko seurasi varjona kintereilläni vuosikausia.

 YKSIN – OSATTOMUUS

Äidin ja isän avioeroprosessi kesti 3,5 vuotta. Isä oli alkoholisoitunut ja väkivaltainen, joten äiti halusi aloittaa uuden elämän toisella paikkakunnalla. Minä olisin halunnut jäädä mummolaan asumaan, mutta oli sovittu, että muuttaisin äidin luokse vähän myöhemmin. Tilanne oli pelottava, olinhan vasta neljävuotias ja joutuisin matkustamaan äidin luokse yksin. Pelkäsin, ettei äiti olisikaan minua vastassa.

Ahdistuksessani tuli epätoivon hetki. Mummon käsityökori oli houkuttelevasti esillä, ja vedin varovasti kaksi metallista sukkapuikkoa irti keskeneräisestä työstä. Määrätietoisesti kävelin takakamariin ja työnsin molemmat puikot yhtaikaa pistorasiaan. Seurauksena oli sähköisku ja ilmalento. Istuin kamarin lattialla hajareisin, kädet ojennettuina kohti taivasta. Tämä oli minun hätähuutoni, että olisin saanut jäädä mummon ja papan luokse asumaan. Sitä ei kuitenkaan ymmärretty. Koitti päivä, jolloin mummo ja täti saattelivat minut linja-autoon matkalle tuntemattomaan.

KUUNTELUOPPILAS

Keväällä ennen varsinaisen kouluni alkua pääsin päiväksi kuunteluoppilaaksi. Aamulla opettaja johdatteli minut istumaan paikalleni. Samalla hän varoitteli, etten saisi katsoa enkä koskea pulpetin sisälle, koska siellä oli toisen oppilaan koulutavarat. Uteliaisuus kuitenkin lopulta voitti. Varovasti työnsin käteni pulpetin uumeniin ja hapuiltuani tavoitin pahvisen rasian, jonka vedin esiin. Samassa rasia putosi sylistäni, ja liituvärit pyörivät pieninä pätkinä pitkin luokkahuoneen lattiaa. Tilanne oli heti opettajan hallinnassa. Hän talutti minut välittömästi luokan eteen nurkkaan häpeämään. Hartaasti odottamani koulupäivä sai häpeällisen lopun.

jeesuksen-syntyma

Jeesuksen syntymä

40 vuotta oli kulunut kertomastani tapahtumasta. Keväällä 1992 Israelin matkallani otin paljon valokuvia. Syksyllä kansalaisopiston kuvataidepiirissä halusin oppia maalausta ottamistani kuvista. Tästä syntyi mm. tämä taulu, jonka valmistuttua ymmärsin, että Jumala muisti tapahtuman ja kirkasti värit luonnossa ja elämässäni.

 

PYHÄKOULULAINEN

Mummolassa käydessäni minulla oli joskus mahdollisuus päästä pyhäkouluun. Kesällä 50-luvun alkupuolella olin pyhäkoulussa Sandbergin talossa, missä emäntä toimi opettajana. Olimme saaneet opetusta Hyvästä Paimenesta, Jeesuksesta. Tunnin päätyttyä opettajamme antoi jokaiselle kiiltokuvan. Minun enkelini oli pilvenhattaralla käsi poskella. Iloisina lähdimme ulos ja vertailimme kuviamme vielä talon pihapiirissä. Kun esittelin vuorollani omani, tunsin sydämessäni kosketuksen, ja samassa suuret valkoiset siivet kaartuivat ympärilleni kätkien koko olemukseni suloiseen pehmeään suojaan ja turvaan. Suojelusenkelilläni on ollut paljon töitä elämäni matkan varrella.

Psalmi 91:4-6 ”Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi. Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää.”

RIISTO

Kotini naapurustossa asui pariskunta, joita pidin ystävinäni äidin kielloista huolimatta. Luottamukseni rikottiin kauhealla tavalla, kun mies ylitti minun rajani seksuaalisella alueella. Tilanteen edetessä huusin järkyttyneenä: ”Jumala auta!” Suljin häpeällisen tapahtuman sisimpääni, kunnes väärä syyllisyys ja häpeä pyrkivät esiin ahdistuksena ja masennuksena.

Analysoituani tapahtunutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että mies toimi pedofilin tavoin täysin suunnitelmallisesti ja päämäärätietoisesti.

JUMALA KUTSUU

Syksyllä 1963 sain yllättäen vahvan kutsun lähetyksen työsaralle silloisen asuntoni porraskäytävässä. Torjuin kutsun, en ollut valmis Jumalan valtakunnan työhön. Vetosin kielitaidottomuuteeni. Halusin nauttia elämästä ja tanssista.

  1. Lupasin miettiä uskonasioita vanhainkodissa
  2. Uudessa kodissani vanhainkodin työsuhdeasunnossa unohdin lupaukseni
  3. Kouluttauduin ammattiin ja sopeuduin työelämään
  4. Minulle suoritettiin abortti (josta seurasi vuosikausien ajan epätoivoa, ahdistusta, masennusta ja itsetuhoista ajattelua)
  5. Avioiduin ja perustin oman kodin
  6. Pakomatkani jatkui

KAUNEUDEN AMMATTILAINEN

Suoritin Kemikaliokauppakoulun sekä Kosmetologikoulun, josta valmistuin unelma-ammattiini 1966. Sain heti töitä vasta perustetusta kemikalioliikkeestä maaseutukirkonkylästä. Omistaja luotti minuun, sain työskennellä itsenäisesti. Istuin yksin liikkeen takahuoneessa ja tutkin huolestuneena sinistä vihkoa, johon olin merkinnyt maksamattomia ostoksiani. Niiden hoitamiseen menisi seuraava palkkani lähes kokonaan. Jumalan vastustaja – valheen puhuja – ohjeisti minua: ”Poista vihkon keskiaukeama ja kirjaa ostoksesi uudelleen. Jätä pois joka toinen tuote.”  En ollut luottamuksen arvoinen: noudatin ohjetta, toimin epärehellisesti ja tuhosin taitavasti jälkeni. Lyhyen hetken olin tyytyväinen toimintaani.

Asia ei kuitenkaan unohtunut. Yli 20 vuotta myöhemmin ostin Runebergin torttuja ja ajoin tapaamaan entistä työnantajaani. Kerroin kaiken ja kysyin, miten voisin tekemäni virheen korjata. Kuulin vapauttavat sanat, kaikki on anteeksi annettu ilman korvauksia. Kylläpä maistuivat torttukahvit hyvältä, ja kotimatka taittui kuin siivillä.

BIOLOGISEN ISÄN TAPAAMINEN

SAMSUNG CSC

Paavolan terveysasema

Vuosina 1974–1993 työskentelin Lahden kaupungin terveysvirastossa. 80-luvun alussa olin työvuorossa avohoidon ajanvarauksen asiakaspalvelupisteessä, kun eräs mieshenkilö toi sinne lääkereseptinsä uusintaa varten. Hämmästyin lukiessani miehen nimen ja tuijotin edessäni seisovaa miestä, joka oli biologinen isäni. Sain sanotuksi koska resepti on noudettavissa, sitten katsoin mykistyneenä, kun isä käveli pois. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut noin 35 vuotta. Kohtaamisesta toivuttuani alkoi sydänalaani pikkuhiljaa nousta sääli isää kohtaan. Kudoin villapaidan isälle, vaikken tiennyt mistä hänet löytäisin. Halusin unohtaa isän, mutta Jumala oli toista mieltä. Kymmenisen vuotta tapaamisen jälkeen, kesäisenä aamuyönä, heräsin selkeään ohjeistukseen: ”Soita osoitetiedusteluun ja ota selvää, missä isäsi asuu.” Kaikkivaltias Jumala oli puuttunut asioiden kulkuun. Sain yhdellä puhelulla isän osoitteen, ja menimme isää tapaamaan. Kahvit juotuamme puolisoni kehotti minua ja isääni seisomaan selät vastakkain. Hän laski kätensä meidän yllemme sanoen: ”Olette aivan samanmittaiset.” Silloin ymmärsin, että Jumalan edessä ja silmissä isä ja minä olemme samalla viivalla.

JUMALAN SILMIEN ALLA

Jumala muistutti minua usein ja eri tavoin pahoista teoistani. Näin painajaisia ja heräsin hiestä märkänä synnytyskipuihin. Elin toivottomuuden umpikujassa. Kevättalvella 1983 kävelin Kirkkokatua pitkin ohi Ristinkirkon ja ristin. Olin lähtenyt töistä syvästi masentuneena, synkissä mietteissä ja suunnitelmissa. Kadunkulmaan päästyäni jäin odottamaan rekka-autoa, jonka alle astuisin. Odotellessani kuulin sanat: ”Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.” Liikennevalot vaihtuivat vihreiksi, ja lähdin kotimatkalle.

2_3

Vivamo, Hiljaisuuden puutarha

Jumala todella puuttui elämäni kulkuun ja sen tuomiin ongelmiin. Uskova työtoverini oli huomannut masennukseni ja ahdistukseni ja kutsui minua Elämän tielle. Sain kutsun työpaikallemme perustettuun raamattupiiriin ja menin mukaan – kuuntelemaan. Keväällä 1985 sama työtoverini pyysi minut mukaan terveydenhuoltoväen teemapäiville Lohjan Vivamoon, jossa seminaarin teemana oli hyvin osuvasti Elämän kipupisteitä. Vastahakoisesti lähdin, ja tuona viikonloppuna Särkyneen sydämen kirkossa Luoja tarttui minuun väkevällä tavalla. Sanan ja rukouksen illassa polvistuin Kristuksen ristin juurelle, tunnustin suuret syntini ja pyysin Jeesusta tulemaan elämääni. Kävellessäni seuraavana päivänä Vivamon luontopolulla ajatuksiini välittyi filmin tavoin lapsuuteni kokemukset. Pyhä Henki vahvisti mummoni kertomuksia ja näytti traumaattisia tapahtumia, joita olisi käsiteltävä.

Ystävä neuvoi minua: hakeudu seurakuntayhteyteen ja uskovien yhteyteen, lue Raamattua ja rukoile. En kuitenkaan löytänyt tietäni seurakuntaan ja jäin yksin. ”Yksinäinen puu ei kauan pala.” Vajaan vuoden kuluttua olin jo luopion tiellä. Ajattelin, etten pystyisi käsittelemään kaikkea minulle tapahtunutta, joten etsin apua psykodraaman kautta. Syksyllä 1987 olin Karjalohjalla Ihmissuhde ry:n kurssilla, jonka vetäjänä toimi nyt jo edesmennyt psykologi Pär Charpentier avustajineen.

LUOPION TIELLÄ

Oli upea syyssää ja lounastauko. Istuin penkillä kurssikeskuksen pihapiirissä apuohjaajan kanssa keskustelemassa. Halusin näyttää hänelle valokuvia läheisistäni. Silloin tapahtui jotain outoa: tuli taivaasta sinkosi minut penkiltä edessämme olevalle hiekkatielle istumaan kädet ojennettuina kohti taivasta. Voimavirta kulki lävitseni, ja tajusin ajatella vain: ”Jumala auta!” Tapaus nosti mieleeni lapsena mummolassa koetun sähköiskun, jonka aiheutin itselleni. Onnekseni Jumala on uskollinen ja pitkämielinen. Hän salli minun kulkea valitsemani vaikeakulkuisen luopion tien, joka kulki okkultismin polkuja. Se tuskien taival osoitti minulle, ettei oikotietä onneen löydy maailman opeista ja tempuista, vaan ainoastaan Hänen armostaan ja Hänen kanssaan.

TÄMÄ ON VIIMEINEN KUTSU!

Syksyllä -90 kotona soi puhelin. Kotiseurakunnan lähetystyöstä vastaava pastori soitti ja kutsui minua puhelinkampanjatehtävään, joka liittyi samana syksynä pidettävään ”Se on Sinulle” -missiotapahtumaan. Kieltäydyin, koska olin aviopuolisoni kanssa lähdössä matkalle. Pastori halusi tietää matkapäivämme ja sanoi sen kuultuaan, että minulla olisi silti oikein hyvin aikaa tulla hoitamaan tämä tehtävä. Koulutustilaisuus järjestettäisiin seuraavana sunnuntaina, jolloin olisi tärkeää olla läsnä.

Sunnuntai-illan koulutus ei innostanut, mutta lähdin kuitenkin. Saimme opetusta tehtäväämme, ja meille jaettiin työvuorot. Kotimatkalla tapahtui jotain erittäin hämmentävää! Kotiportille päästyäni kuulin sanat: ”Tämä on viimeinen kutsu, tämä on viimeinen kutsu”. Katsoin ympärilleni nähdäkseni, kuka minulle puhui ja missä hän oli, mutta ketään ei näkynyt. Hetken toivuttuani menin sisälle. Aloin ymmärtää, että minun tulisi suhtautua kutsuun vakavasti.

LÄHETYSVIIKONLOPPU PARINPELLOSSA

SAMSUNG CSC

Parinpellon leirikeskus

Vietin viikonlopun Parinpellon leirikeskuksessa Hollolassa ja osallistuin siellä seuroihin. Tilaisuus päättyi loppuvirteen, ja seuraväki alkoi poistua kirkosta, mutta minä jäin istumaan paikalleni virsikirja kädessäni kuin ”kivipatsaaksi” kivettyneenä. Sydämelleni nousi Raamatusta kuva Lootin vaimosta ja miten hänelle kävi.

Luuk. 17:32-35 ”Muistakaa Lootin vaimoa! Joka yrittää turvata elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen kadottaa, on pelastava sen omakseen. Minä sanon teille: Sinä yönä on kaksi samalla vuoteella: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on yhdessä jauhamassa: toinen otetaan, toinen jätetään.”

Kuva vaihtui toiseen, jossa seisoin kadotuksen kuilun partaalla. Näin oman pimeyteni ja kaikkialla sen ympärillä liekehtivän tulimeren. Olin kauhuissani tulenlieskojen hipoessa hameeni helmoja. Kysymys oli elämästä ja kuolemasta. Jos en suostuisi parannukseen Jumalan edessä, joutuisin kadotukseen. Huusin suuressa hädässäni, sillä synnintunto oli herättänyt paatuneen sydämeni.

Olin saanut mahdollisuuden murtua Jumalan Pyhyyden alle, Isän syliin ja tunnustaa kaikki syntini. Sain vielä palata Hänen yhteyteensä – kasteen armoon, synnit sovitettuna ja Jeesuksen pyhällä kalliilla sovintoverellä lunastettuna.

KUN AIKA ON

Kaikkivaltias, Pyhä, Ikuinen,  Luoja luonnon ja ihmisten.
Säät ja ilmat säätäen, ohjaat kasvun, elämän.
Kypsyykö elo peltojen, ennalta päivänsä tietäen?

Pouta, helle polttavin, kypsyttää viljan valmistaa.
Kun aika on, tahtoo taipua tahdoton,
kaatua käsiin Korjaajan,
Pyhän Jumalan.

Marjatta Kanth-Ruusunen

KOTIKADULLA

Tammikuisena sunnuntai-iltana -92 olin kävelemässä kotiin seurakuntakeskuksesta Sanan ja rukouksen illasta. Kesken matkan jouduin yllättäen seisahtumaan, sillä Jumala pysäytti kiireisen kulkijan. Eteeni laskeutui lasiseinämä, josta katsoin tulevaa. Näin tummalle tähtitaivaalle muodostuvan kultaisin kaunokirjaimin sanat: ”Sinun isovanhempiesi esirukoukset on kuultu taivaassa.” Ilmestys säilyi sydämessäni pohdittavana ja vähitellen ymmärsin, että rakkaat isovanhempani olivat eläessään rukoilleet minun puolestani, ja että heidän rukouksensa oli kuultu taivaassa. Monet menneet tapahtumat saivat uuden merkityksen, ja minä aloin oppia tuntemaan itseäni paremmin. Jumalalta saatu kehotus vahvistui: ”Kun rukoillen kuljet, niin minä sinua johdatan.”

JEESUKSEN JALANJÄLJISSÄ

5_12

Pyhällä matkalla

Kesällä -91 olin nähnyt yöllisessä ilmestyksessä avaran hallin, jonne oli koottu Raamatun maan maisemista, Jeesuksen elämästä ja opetuksista kertovia kuvakollaaseja. Saatesanoina näille olivat: ”Raamattu tutuksi rakentamalla ja Jeesuksen tuntemiseen johdonmukaisesti ja päämäärätietoisesti.” Tämä alkoi toteutua seuraavana vuonna.

Keväällä -92 matkustin Israeliin, osallistuin Suomen Raamattuopiston järjestämälle pyhiinvaellusmatkalle Jeesuksen jalanjäljissä. Matkanjohtajina toimivat Seppo ja Outi Norjanen. Oppaamme Anna-Liisa Matikaisen opastuksella tutustuimme Pyhän maan maisemiin ja Jeesuksen elämän vaiheisiin Pyhillä paikoilla.

Mainokset